Satunnaisia leiskahduksia

Kuvasaldoa HS:n toimittajan ja kuvaajan viikon matkasta Suomen jokaiselle lentokentälle. Kyllä Suomi osaa olla kaunis, autio ja karu.

Yksi suurimmista ongelmista, jota aloitteleva valokuvaaja kohtaa on keinotekoisen valon hyödyntäminen kuvissaan. Tässä tapauksessa en keinotekoisella valolla tarkoita kattovaloja, lukulamppuja, katuvaloja tms. vaan nimenomaan kuvaa varten viritettyjä valoja, olivat ne sitten studiovaloja tai pikkusalamia.

Vallitsevassa valossa kuvaaminen on välillä valon puuttuessa haastavaa, mutta kuvaajan visualisoinnin kannalta varsin helppoa. On helppo hahmottaa asioita, jotka näkee suoraan edessään. Strobist on erinomaisilla oppaillaan kyllä selostanut hyvin miten lisättyä valoa voidaan hallita ja käyttää, mutta silmää se ei vielä kehitä.

Tänään David Tejada näytti miten tehdään varsin vahvassa valossa olevasta makuuhuoneestaan erittäin tunnelmallisesti valaistun. Erinomaisen hyvän esimerkistä tekee se, kun hän näyttää vaihe vaiheelta miten kunkin valonlähteen lisääminen vaikuttaa kuvaan.

Loppupelissä keinotekoisen valon hahmottamiseenkaan ei taida oikopolkuja olla. Pitäisi vain jaksaa viritellä niitä yhä uudestaan ja uudestaan erilaisina yhdistelminä ja katsoa mitä saa aikaan. Ehkä sitä jossain välissä itsekin pääsisi eroon laiskuudestaan…

Sopivasti kävi niin, että viikonloppuna juttelin kaverin kanssa, joka on aktiivinen pelastuskoiraharrastaja. Hän vain valitteli sitä, että into harrastamiseen hiipuu kun pelastuskoiria ei enää hälytetä samalla tavalla etsintöihin. Kun hälytykset tulevat, ne tulevat pitkällä viiveellä ja tehtävätkin tuppaavat olemaan hyvän mielen hommia oikean etsinnän sijaan.

Muuta kautta sitten törmäsin amerikkalaiseen rikospaikkatutkimuksen tieteelliseen julkaisuun, jossa todettiin koirien olevan eksyneen paras ystävä (juttu PDF:nä). Siinä todetaan, että koirilla saavutetaan parhaat tulokset etsinnöissä, mutta valitettavan usein koirat hälytetään paikalle liian myöhään. Samaa kuulin juuri viikonloppuna kentältä täällä.

Etsintää Suomessa johtaa aina poliisi, joka voi käyttää muita viranomaisia tai vapaaehtoisia apunaan. Usein pelastustoimi on, etenkin etsinnän alkuvaiheessa, aktiivisesti mukana etsinnässä. Etsinnän pitkittyessä pelastustoimen osallistuminen kuitenkin vähenee. Vastaavasti vapaaehtoisia tai muita viranomaistahoja poliisi ei saa liikkeelle yhtä nopeasti kuin pelastustoimea. Ottaen huomioon, että syrjäseuduilla poliisin resurssit ovat rajalliset, voi monesti käydä niin, että käytännön etsinnän alkuvaiheessa suorittaa pelastustoimi (näin on ainakin meillä käynyt useampaan otteeseen).

Poliisilla ei enää ole suoraa reittiä pelastuskoirien hälyttämiseen paikalle. Käytännössä hälytys tapahtuu hälyttämällä paikalle avuksi Vapepa, joka sitten hälyttää hälytysryhmään kuuluvat pelastuskoirat ennemmin tai myöhemmin paikalle. Ainakin omasta näkökulmastani katsottuna, vapaaehtoisten saaminen paikalle kestää luvattoman pitkään, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Huhut ovat vain antaneet ymmärtää, että pelastuskoiria ei useinkaan Vapepan alkuvaiheen mobilisoinnissa oteta mukaan.

Koska kuitenkin koulutettu koira (tai oikeastaan koulutettu koiraohjaaja koiransa kanssa ;) on huomattavasti ihmisjoukkoa tehokkaampi etsimään kadonnutta, kannattaisiko miettiä jotain toisenlaista järjestelmää? Miksei pelastuskoirajärjestöjen kanssa voitaisi tehdä sopimuksia, joissa sovitaan hälytyskäytännöistä, korvauksista, vasteajoista jne? Ainakin pelastustoimen puolella vastaanvanlaisia sopimuksia on onnistuttu tekemään vapaaehtoisjärjestöjen (VPK:t) kanssa niin, että monessa paikassa vapaaehtoiset korvaavat ammattilaiset ja toimivat silti erittäin nopeilla vasteajoilla.

Pelastustoimen johtamisessa puhutaan siitä, että ensimmäisten minuuttien aikana paikalla olevan johtajan tekemät ratkaisut vaikuttavat pitkälti lopputulokseen. Uskaltaisin väittää saman pätevän myös etsintöihin, etenkin Suomen talvessa. Miksei etsinnän johtajalle sitten anneta työkaluja parhaiden mahdollisten resurssien saamiseksi töihin?

Iowan tulvat ovat saaneet Suomessakin oman huomionsa uutisoinnissa, mutta harvoin tuollaisesta tapahtumasta saa meillä näkyvän uutisoinnin kautta kunnollista kuvaa. Osana erilaisten valokuvablogien jne. metsästystä olen törmännyt Boston Globen The Big Picture -blogiin, jossa julkaistaan ajankohtaisista tapahtumista vähän laajemmin kuvia ja niihin liittyviä kuvatekstejä.

Nyt näytillä olevat kuvat Iowan tulvista antavat kyllä jo jonkinlaista mittakaavaa tapahtuneelle. Näin suomalaisesta tuntuu varsin oudolta nähdä kuva rautatiesillasta, jota vasten lepää kymmeniä paikalle kelluneita taloja.

Kun noita kuvia katsoin, muistin oman matkani autolla St. Louisista keskiseen Illinois’hin (matkalla ylitetään Mississippi-joki) vuonna 1993. Samana vuonna oli Mississippi jälleen tulvinut erittäin voimakkaasti (Wikipedia). Itselläni matka ajoittui elokuun lopulle kun pahimmat tulvat olivat asettuneet, mutta silti niistä näkyi merkkejä.

Edelleen maanteiden varsilla näkyi kilomtreittäin veden alla olevia peltoja, paikoiltaan siirtyneitä rakennuksia ja autoja sekä kaatuneita puita ja muuta roskaa. Muutamat joen ylittäneet sillatkin oli vast’ikään avattu maantieliikenteelle (=lentosuunnitelmia ei tarvinnut muuttaa ;). Suomen kevättulvat ovat tällaisten tulvien rinnalla pieniä.

Mutta valokuvauksen tai oikeastaan valokuvajournalismin kannalta tällaiset tapahtumat ovat erittäin vaikeita. Kuten kuka tahansa luontoa kuvannut tietää, monesti on hyvin vaikeaa saadaa kuviin näkymään tapahtumien todellista mittakaavaa. Samalla kuitenkin tuhojen laajuuden korostaminen peittää helposti alleen yksilöiden kärsimyksen ja pienet tarinat.

Kokonaiskuvan muodostaminen ja samalla pienten, tuhoja havainnollistavien tarinoiden kertominen ovat molemmat yhtälailla tärkeitä osia tällaisten tapahtumien raportointia. Eilen samaisessa blogissa oli sitten hieman kuivempaa kuva-aineistoa: Kalifornian maastopalot. Pieni palomies toivoo kovasti, että kumpiakaan tule tuossa laajuudessa meidän nurkille.

Aktiivisen koiraharrastajan ja (harrastavan) valokuvaajan pään saa savuamaan kun törmää seuraavaan lainaukseen (korostukset minun):

Purina came to me about a year and a half ago with an idea to portray their best of breed dog in a heroic situation, grand landscapes. It basically reflected the nature of the dog. They need to not only use dogs they sponsored, but also award winning show dogs. And you know these things are bred to be not much more than show dogs. Even though they look, run, dribble, bark, and wag their tails like any other Golden Retriever or Dalmatian, they don’t really lead the active outdoor lifestyle like normal, everyday dogs of their breed.

Kyseessä on siis Purinan mainoskampanja, jossa koirista saadaan koiran tyyppiin soveltuvia mahtipontisia kuvia. Myöhemmin jutussa vielä selviää, että maisemat on kuvattu ensin ja koirat on kuvattu myöhemmin studiossa. Koirat eivät olleet käytettävissä kuvauksiin maisemassa. Hyvin vahvasti jutusta tulee ilmi, että kuvattavat ovat näyttelypellejä jotka eivät pääse elämään normaalia koiranelämää. Eihän minulla suoranaisesti koiranäyttelyitä tai muotovalioita vastaan mitään ole (tavoitellaanhan meilläkin MVA:ta parille pojalle).

Mutta miksi ihmeessä halutaan ehdoin tahdoin käyttää sellaisia koiria, jotka eivät kykene enää täyttämään rodun alkuperäistä käyttötarkoitusta sellaisissa kuvissa, joiden pitäisi esittää koira tyyppiinsä soveltuvana. Etenkin kun tyyppi on enemmänkin rodun alkuperäisen käyttötarkoituksen mukainen kuin nykyinen. Myönnettäköön tosin, että sohvalla lojuva, tai tirmmauspöydällä kyhjöttävä koira ei ehkä tee kovinkaan mahtipontista kuvaa.

Ja sitten ihmetellään miksi niin monessa vielä käyttöominaisuuksiakin omaavassa rodussa tapahtuu eriytymistä käyttö- ja näyttelinjaisiin koiriin.

Tämänpäiväinen uutisointi (mm. MTV3, Aamulehti, Iltalehti - eli STT) Japanissa paloautoa ja ambulanssia ajokortitta ajaneesta palomiehestä saivat pienen hymyn naamalleni. Samalla mieleen nousi viikonloppuna öljyntorjuntaharjoituksessa käyty keskustelu.

Kävimme keskustelua suuremman veneemme kippareista, niitä kun alkaa olla valitettavan vähän (etenkin päivystävästä henkilöstöstä). Toisaalta kaikki samalla totesimme, että hälytysajoa saa ajaa ilman ajo-oikeutta (eli ajokorttia / kipparilupaa). Pelastusopistolta on myös kantautunut tietoja, että määräyksellä annettua tehtävää suorittaessaan pelastushenkilöstöön kuuluva saa käyttää laitteita, johon hänellä ei muuten olisi lupaa (tosin tällöin määräyksen antaneella yksikönjohtajalla on melkoinen vastuu kannettavanaan).

Eihän noissa asioissa sinällään mitään uutta ole. Pitkään nuo asiat ovat olleet tiedossa. Tiedämme jopa yhden lähikunnan, jossa paloauton ratissa on hälytyksissä enimmäkseen kuski, jolla ei ole ajamiseen normaalisti oikeuttavaa C-korttia. Ja on meilläkin isompi vene välillä liikkunut ilman oikeaa kipparia hälytyksiin. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että kohteeseen päästään perille turvallisesti.

Mutta silti, jokseenkin outoa on se, että ilman varsinaista ajolupaa saa ajaa tuhatta ja sataa hälytysajoa. Muuten ei rattiin saa hypätä.

Kipparipuutteeseen on pari varsin selvää syytä. Ensinnäkin päivystävää henkilöstöä meillä on Liperissä nykyään valitettavan vähän. Toiseksi, koska venettä käytetään työtehtävissä pitää aluksen päälliköllä olla vähintään kuljettajakirja. Ja kuljettajakirjan saamiseksi pitää käydä parin viikon kurssi, jota vapaaehtoinen henkilöstö ei aivan noin vain ehdi suorittamaan. Ehkä oikeasti pelastustoimen osalta olisi syytä miettiä omia pätevöitymiskeinoja alusten kipparoimiseen ennen kuin aluksest oikeasti jäävät rannalle kippareiden puuttuessa.

Osana uutta kampanjaani vahvistaa valokuvausaiheista sisältöä täällä, linkitän yhä enemmän itseäni kiinnostaviin kuviin maailmalta. Tänä aamuna törmäsin kymmeneen tuntemattoman japanilaisen ottamaan kuvaan Hiroshimasta ensimmäisen atomipommin räjäytyksen jälkeen (via).

En muista koskaan nähneeni kovinkaan montaa kuvaa Hiroshimasta tai Nagasakista ydinpommien aiheuttaman tuhon jälkeen vaikka olen muutaman kirjan aiheesta lukenut. Nämä kuvat antavat kyllä harvinaisen karun ja todellisen kuvan tuhoista.

P.S. Tuo varsinainen palvelin tuntuu olevan raskaan kuorman alla, joten tässä toinen lähde. Aiheesta on käyty myös keskustelua MetaFilterissä.

Pitkä hiljaisuus on johtunut monestakin eri asiasta. Päällimmäisenä on kuitenkin ollut tämän blogin tietynlainen päämäärättömyys. Aloitin SL:n kirjoittaakseni kirjoituksia uusmediasta kurssia varten. Kurssin päätyttyä blogi on toiminut epämääräisenä kirjoituspaikkana ja ainakin osittain mahdollisuutena vuodattaa pelastustoimen asioista.

Työpaikan vaihtaminen on osaltaan vähentänyt intoa kirjoittaa pelastustoimen asioista, vaikka aiheista ei sillä saralla olisi pulaa. Samalla olen vielä enemmän harrastustoiminnassa alkanut kiinnittää koiriin ja valokuvaukseen huomiota. Joten tulevaisuudessa tulen enemmän painottamaan koiria ja valokuvausta kirjoitusten aiheina. Tosin pelastustoimikin saa varmasti oman osansa merkintöjä.

Muutoksiin liittyy myös tulevia muutoksia itse ulkoasussa. Anna suunnitteli jo jonkin aikaa sitten yhtenäiset ulkoasut niin randomfirelle, shutterclicksille ja SL:lle. Kahdessa ensimmäisessä uusi ulkoasu on ollut käytössä jo pidempään, tulevan viikon aikana päivitän se vihdoinkin myös tähän.

Wordpressin version sentään päivitin taustalla jo ajan tasalle…

IL uutisoi tänään palomiehen loukkaantuneen navettapalossa. Luonnollisesti kun kyse on kotimaan uutisesta kiinnostukseni heräsi ja seurasin Amppareiden linkkiä uutiseen. Onneksi tässä tapauksessa mistään vakavasta loukkaantumisesta ei ilmeisesti ollut kyse.

Kyseisessä tapauksessa navettaa käytettiin varastona, jossa oli kaiken muun rojun seassa kaasupulloja. Yleensä kaasupulloissa ylipaineventtiili purkaa (neste)kaasun yllyttäen paloa ilman räjähdystä, mutta aina ei näin käy. Tapaus palautti mieleeni viikonloppuisen palon, jossa kävimme katselemassa konehallin paloa. Jäähdytimme tosin samalla lähistöllä olevia rakennuksia ja itse paloakin ;)

Koska olin ensimmäisenä paikalle rientävän yksikön yksikönjohtajana kiinnittin tarkkaa huomiota radion yli kuuluviin esitietoihin. Yksi saamistamme esitiedoista oli, että konehallissa on yksi traktori ja muuta rojua, mutta ei kaasupulloja. Yllätyksemme olikin melkoinen kun pienenevien liekkien seasta alkoi näkyä kovasti nestekaasupullolta näyttävä esine.

Kävin kyselemässä lähistöllä olleelta talon emännältä oliko konehallissa nestekaasupulloa. Sain vastaukseksi toteamuksen “en minä noista miesten asioista mitään tiedä.” Isäntä onneksi osasi vahvistaa pullon olemassaolon. Tässä tapauksessa kaasupullo ei erityistä vaaraa aiheuttanut. Kaasu oli varmasti jo purkautunut ja palanut iloisesti - ainakin kaasupullon ympäristö paloi todella suurella liekilla kun aloitimme sammuttamisen.

Jostain syystä tilannetta johtanut palomestari ei kirjoittanut tapahtuneesta onnettomuustiedotetta. Tällainen tapaus olisi nimittäin varsin hyvä esimerkki korostamaan kuinka tärkeää on tietää mikäli omassa ympäristössä on jotain vaaraa aiheuttavia aineita tai esineitä. Vaikka palomiehet aina suhtautuvat tietyllä varauksella saamiinsa esitietoihin, kiinteistön omistajan kielteinen vastaus suoraan kysymykseen ei aina herätä epäilyksiä. Onneksi tällä kertaa mitään ei käynyt - aina tilanne ei välttämättä pääty yhtä hyvin.

Jokainen ohjelmoija varmasti tietää tilanteen kun ohjelmassa on jokin bugi ja oikean koodin kohdan aukaistessa välittömästi näkee mistä vika johtuu…

No, eilen sain kokea vastaavaa sivustakatsojana autojen suhteen. Uskollisessa Monassamme on ollut ongelmia polttoaineen syötön kanssa. Luottokorjaajamme totesi, että hänen osaamisensa dieseleistä loppuu kesken ja sanoi soittavansa diesel-miehen apuun. Kävin eilen Monan kanssa diesel-miehen luona ja tuomio tuli heti konepellin auettua kun olin ensimmäisen oireen ehtinyt kuvata.

Mona-parka hörppii ilmaa tulevan polttoaineen sekaan, joten ei liene ihmekään jos esiintyy ajoittaista nykimistä ja moottorin sammumista. Hetken diesel-mies manaili, että vika on yleinen niin Fordeissa, Volvoissa kuin uusissa mersuissakin. Ja lähes samaan hengenvetoon totesi rakentavansa tilalle volkkarin ratkaisun. Ei ihme, että olen sisimmissäni ollut aina volkkarimies.