Satunnaisia leiskahduksia

Törmäsin Ilta-Sanomissa tietoon, että ikääntyvät palomiehet siirrettäisiin muihin kunnan töihin, kun he eivät enää pystyisi tekemään omaa työtään. Nykyinen kuntaministerimme on sitä mieltä, että palomiehiä ei päästetä eläkkeelle aikaisemmin.

Uutisen mukana palomiehiltä ajatus on saanut kylmän vastaanoton. Kuinka yllättävää. Ei vastaanotto minultakaan ehdotukselle ole lämmin, vaikka itseeni palomiesten eläkeikä ei millään tavalla vaikuta.

Ensimmäisenä kritiikkinä ehdotusta kohtaan minulle tulee tasapuolisuus. Aiotaanko samanlainen ratkaisu ottaa käyttöön poliiseille ja armeijan henkilöstölle? Jos ei, niin miksi palomiehiä rankaistaan? Ainakin itse tiedän, että pelastustoimen piirissä armeijan eläkeikä aiheuttaa nykyään melkoista katkeruutta. Näin rauhan aikana työ ei kuitenkaan ole samalla tavalla kuormittavaa kuin pelastustoimen arki.

Toiseksi, muistan ettei Suomessa voi pakottaa työttömiä sellaiseen työhön, johon heillä ei ole koulutusta. Mihinköhän tehtäviin ikääntyviä palomiehiä sitten kunnissa laitettaisiin? Vahtimestareiksi? Lähihoitajiksi tai sairaanhoitajiksi? Vai koulun penkille samaan koulutusta johonkin uuteen tehtävään? Todella motivoivaa oman työnteon kannalta ja kouluttautumisen kannalta kun et tiedä mihin hommiin voit tulevaisuudessa joutua.

Loppujen lopuksi Suomessa on ammattipalomiehiä varsin vähän enkä usko, että mikään eläkejärjestelmä kaatuisi siihen, että he pääsisivät aikaisemmin eläkkeelle.

P.S. Näkisin mielelläni koko hallituksen suorittamassa palomiesten kuntotestejä vuosittain. Ja vaikka käyvän muitakin kelposuuksien ylläpitäviä harjoituksia läpi. Ainakin entisellä Liperin kunnanjohtajalla oli linja muuttunut kun hänelle oltiin annettu kosketus palomiehen työhön sisäpalosimulaattorissa.

Englannin kennelliitto (The Kennel Club) on BBC:n Pedigree Dogs Exposed dokkarin jälkimainingeissa ruvennut uusimaan monen rodun rotumääritelmää terveellisempään suuntaan. Samalla tuomareilta vaaditaan koiran terveyden tarkempaa huomioimista arvostelussaan. Nämä uudet rotumääritelmät pyritään ottamaan käyttöön jo tämän vuoden Cruftsissa (katso lista kaikista muutoksista).

Luonnollisesti itse tutkin ensimmäisenä noutajarotuja (eli Gundog-ryhmää). Noutajista ainoastaan labradoreille tulee muutoksia. Muutokset ovat seuraavat (lisäykset kursiivilla):

Characteristics: Good-tempered, very agile (which precludes excessive body weight or substance). Excellent nose, soft mouth; keen love of water. Adaptable, devoted companion.

Body: Chest of good width and depth, with well sprung barrel ribs – this effect not to be produced by carrying excessive weight. Level topline. Loins wide, short-coupled and strong.

Vapaasti käännettynä lisäkyset rotumääritelmään näyttäisivät seuraavilta:

Ominaispiirteet: Hyväntuulinen ja eloisa ketterä (tämä poissulkee liiallisen painon ja jykevyyden). Hyvä vainu, pehmeä ote riistasta, innokas uimari. Sopeutuvainen, uskollinen seuralainen.

Runko: Rintakehä leveä ja syvä. Tynnyrimäiset, hyvin kaareutuneet kylkiluut - tätä vaikutelmaa ei saa muodostaa liiallisella painolla. Suora selkälinja. Lanneosa leveä, lyhyt ja voimakas.

Vaihdoin rotumääritelmän suomennoksesta eloisan ketteräksi, koska se vastaa paremmin englannin sanaa agile ja kuvaa myös paremmin mitä rotumääritelmältä halutaan - etenkin tarkennuksen jälkeen.

Labradorien osalta muutos on varsin tervetullut. En koe olevani millään tavalla rodun asiantuntija, mutta näyttelyitä ja metsästyskokeita seuranneena voin kyllä todeta rodussa vallitsevan erittäin vahvan kahtiajaon. Näyttelyissä nimenomaan ylipainoisia ja liian jykeviä (tai raskasrakenteisia) labradoreja näkee aivan liikaa. Metsästyskokeissa taas on menty toiseen ääripäähän. Olen kuullut kommentteja noutavista ajokoirista (tämä suomalaiselta) tai vesi-whippeteistä (tämä taas amerikkalaiselta).

Flättien rotumääritelmään ei muutoksia tullut. Itse asiassa olisin ollut yllättynyt jos niitä olisi tullut. Itse rotumääritelmä jo sanallisesti vaatii urheilullista koiraa minkä lisäksi painollekin on rotumääritelmässä asetettu rajat.

Kultaisille noutajille ei myöskään tullut muutoksia. Olisin kuitenkin melkeinpä toivonut kultaisille samankaltaisia muutoksia kuin labradoreille. Kultaisilla noutajilla nimittäin käytetään rotumääritelmän yleisvaikutelmassa sanaa voimakas. Myös rungon kohdalla puhutaan kylkiluiden kaareutumisesta samaan tapaan kuin labradoreilla. Vielä kun lisätään soppaan se, että kultaisille noutajille ei ole määritelty painorajaa, niin tulkinnanvaraa alkaa löytyä riittävästi.

Valitettavasti kultaisilla tämä myös näkyy näyttelykehässä - olen nähnyt liian monta lihavaa kultaista kehässä. Perusteena kultaisten lihavuudelle on näyttävyys ja voimakkaan vaikutelman antaminen. Ehkä katson asiaa liian mustien lasien läpi (siis flättilasien), mutta minusta voimakas koira näyttää lihaksikkaalta eikä vain massavalta.

Oli tuossa Englannin kennelliiton tiedotteessa myös toinen varsin merkittävä uutinen rotumääritelmien uusimisen lisäksi: vanhempi-lapsi astutusten jälkeläisiä ei 1.3.2009 jälkeen enää rekisteröidä. Pitäisiköhän Suomen muuten varsin edistyksellisen kennelliiton seurata perässä ja rajoittaa rekisteröitävien pentueiden sukusiitosta? Itse en nimittäin rekisteriohjeesta (PDF) löytänyt mitään ehtoa sukusiitokselle. Ainakin suuremmissa roduissa pentueen sukusiitoksen rajana 6,25% kuulostaisi varsin hyvältä luvulta…

Jo pitkään on amerikkalainen freelance-valokuvaaja Zoriah, ehkä paremminkin valokuvajournalisti, ollut jonossa. Törmäsin Zoriah’n kuviin jossain joskus alkuvuodesta, kun hän bloggasi poistumisestaan Irakista kun Yhdysvaltain Merijalkaväki ei oikein pitänyt joistakin kuvista.

Aluksi minua viehättivät blogissa olevat kauniit kuvat Irakista. Vaikka kuvissa näkyy siellä vallitseva sotatila, ei kuvissa läheskään aina näy sotilaita tai taistelun jälkiä. Eivätkä kuvat ole läheskään aina uutisarvoisia.

Pidemmän seurannan jälkeen olen alkanut arvostaa hänen työtään itsenäisenä valokuvajournalistina maailman eri kriisipesäkkeissä. Ainakin blogissa julkaistut kuvat eivät läheskään aina ole niitä uutiskuvina näkyviä, mutta antavat huomattavasti lisää syvyyttä tapahtumiin maailman kriisipesäkkeissä.

Ja näin joulun jälkeen juuri julkaistu sarja vertailukuvia Thaimaasta heti tsunamin jälkeen ja noin vuotta myöhemmin on erittäin ajankohtainen. Tekstissä on myös kuvattu hyvin ero siitä, miten Thaimaassa tapahtuvaan raportointiin oli kyllä varoja saatavilla, mutta turismin kannalta vähemmän kiinnostaviin Acehiin tai Sri Lankaan vastaavaa rahoitusta ei ollut saatavilla.

Zoriahista on myös julkaistu useita haastatteluja, joista tässä

• PhotoNetCastin Podcast
• Magical Places FineArt
• Blogista löytyy myös pätkä Warnerin ja CBS:n dokkarista, jossa Zoriah esiintyy.

Kaikki merkinnän kuvat / All pictures in this post © Zoriah Miller http://www.zoriah.com

Ei voi mitään. Meinasin aiheesta kirjoittaa jo viime eduskuntavaalien jälkeen kun Cronberg ei päässyt kansanedustajaksi maakunnan suurinpiin kuuluvalla äänimäärällä. Nyt kunnallisvaaleissa Liperissä 12. eniten ääniä kerännyt vihreiden ehdokas ei pääse valtuustoon kun paikkoja on jaossa 25.

Eduskuntavaalien jälkeen Cronbergin nimittäminen ministeriksi vaimensi varmasti paljon vaalitapaan kohdistuvaa kritiikkiä. Olisiko kuitenkin aika herätellä keskustelua uudelleen? Ei tämä nimittäin ainakin minulla lisää mielenkiintoa äänestää kun kerta toisensa jälkeen vähemmän kannatusta saaneet ehdokkaat pääsevät läpi vain sillä perusteella, minkä puolueen (tai vaaliliiton) listoilla sattuvat olemaan.

Ei tämä ainakaan minusta ole mitään demokratiaa…

Liperin osalta tilanteen tekee vielä ikävämmäksi, ainakin minusta, perussuomalaisten menestys. Tosin heilläkin viidestä valtuustopaikasta vain yhdellä läpimenneellä oli vihreiden ääniharavaa enemmän ääniä. Jos haluaisin osallistua puoluepolitiikkaan neljän vuoden päästä pitäisi varmaan yrittää jo kasvattaa vihreidenkin listan nimimäärää kahdesta suurenpaan. Mutta minä en puoluepolitiikka halua tukea millään tavalla.

YLE uutisoi tänään, että peruspalveluministerimme Paula Risikko on huolissaan MP3-soittimien mahdollisesti aiheuttamasta kuulovauriosta. Valmistajien pitäisi kuulemma varoittaa kuluttajia paremmin siitä, että niillä voi kuunnella musiikkia kovaa.

Muistan aivan samaa hälinää 80-luvulta korvalappustereoiden ja 90-luvulta kannettavien CD-soittimien osalta. Mutta silloin häly tuntui lähinnä keskittyvän Yhdysvaltoihin eikä niinkään Suomeen. Kyllähän Suomessakin asiasta jotain keskustelua varmaan käytiin, mutta hysteerinen hätäily ja laitevalmistajien syyttäminen tuntui enemmän olevan Jenkkien asia.

Vaikuttavatkohan nyt niin ajankohtaiset kuntavaalit tällaisten lausuntojen pullahtamiseen vai onko Suomessakin politiikka vaipumassa populistisempaan ja samalla enemmän holhousta ajavaan suuntaan?

Ensinnäkin, kuka ihme edes lukee laatikoissa tai käyttöohjeissa olevia varoituksia? Jo nyt niitä on laitteessa kuin laitteessa sen verran paljon, että huumorinlähteenä niitä voi vilkuilla. Tosissaan niitä tuskin enää harva lukee.

Kyllähän lapset ja nuoret tokivat tarvitsevat neuvoja siitä, mikä on sopiva äänenvoimakkuus millä erilaisia ääntä tuottavia laitteita käyttää. Mutta missä määrin tällainen opettaminen on laitteiden valmistajien asia? Eikö koko ajan Suomessakin käydä keskustelua siitä, miten vanhempien pitää enemmän ottaa kasvatusvastuuta?

Vaikka kuinka vanhemmat, koulut, yhteiskunta tai laitevalmistajat kuulovaurioista varoittaisivatkin niin suurin osa lapsista ja nuorista todennäköisesti silti kuuntelee ainakin välillä musiikkiaan liian kovaa. Sekin kuulunee kasvamiseen - ja toisaalta myös musiikin kuunteluunkin.

Itselläni suoraan korviin tulevan musiikin äänenvoimakkuutta säätelee huomattavasti kuulovaurion riskiä enemmän halu kuulla ympäristön äänet eli oma turvallisuus. Etenkin hälyääniä poistavilla kuulokkeilla (tai hyvin korviin asettuvilla kuulokkeilla) saa estettyä suhteellisen hiljaisellakin äänenvoimakkuudella ympäristön äänet. Liikenteessä kuulollakin on vain kevyen liikenteen osalta varsin merkittävä vaikutus havainnointeihin. Pimeillä maalaisteillä lenkkeillessä kuulon merkitys korostuu entisestään.

Tosin, jos MP3-soittimilla saadaan yli 100 dB:n ääntä aikaiseksi suoraan korvaan niin on niiden maksimiäänenvoimakkuuksia syytä rajoittaakin. Mutta tarviiko poliitikon esittää kovasti huolestunutta ja kalastella hajaääniä tuollaisella asialla. Ainakin tässä on yksi äänestäjä, joka mieluummin näkisi tuollaisessa itsestäänselvän sääntelyn tapauksessa hiljaista puurtamista poliitikoilta. Säästetään yhteiskunnallinen keskustelu niille asioille, joissa keskustelulla on oikeasti merkitystä.

WTC-iskujen jälkeen lentomatkailu muuttui. Näennäisesti turvallisempaan suuntaan, mutta myös naurettavaksi turvallisuusteatteriksi. Itse iskujen jälkeen en lentänyt vajaaseen kuuteen vuoteen, mutta seurasin huvittuneena kaikkia niitä keksintöjä, joita tehtiin matkustamisen turvallisuuden parantamiseksi.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen sitten jo taas lentänytkin jo melkein ylihyvästä. Enkä edelleenkään tiedä miksi minun piti kerran riisua kenkäni Joensuun kentällä, muttei samana päivänä paluumatkalla Helsinki-Vantaalla.

Kuitenkin todellisuudessa lentokentillä nähtävät turvatoimet eivät aiheuta mitään muuta kuin häiriötä tavallisille matkustajille ja suunnatonta rahanmenoa. Ja sitä rahaahan voisi käyttää oikeaan tiedustelutoimintaan.

The Atlantic on julkaissut varsin hyvän artikkelin erään toimittajan tempauksista lentokentillä ja niiden turvatarkastuksissa. Lisäksi artikkelissa on jututettu Jenkeissä lentokenttien turvallisuudesta vastaavan TSA:n johtajaa, joka käytännössä myöntää turvatoimet turhiksi.

Jossain välissä muistan kuulleeni, että ainakin EUssa mietittäisiin nesterajoitusten poistamista. Alkaisikohan oikeasti järki jo voittaa tässä pelleilyssä?

Olemme Annan kanssa pitkään miettineet, missä menee koirilla raja sen välillä mitä pennun annetaan tehdä ja milloin omasta asemasta hierarkiassa pidetään kiinni. Etenkin nyt kun Sulollakin alkaa ikää olla riittävästi, tuntuu välillä ettei Luka pidä puoliaan.

Luin vast’ikään amerikkalaisen blogimerkinnän koirien ritarillisuudesta. Siinä siteerattiin tutkimuksia ja kirjoittajan omia havaintoja koirien välisistä leikeistä ja itsensä heikentämisestä leikissä. Loppujen lopuksi mitään kovin yllättävää tai meidän omista havainnoistamme poikkeavaa jutussa ei kuitenkaan ollut.

Niin omien havaintojemme kuin nyt tutkimustulostenkin mukaan vahvemmat koirat osaavat asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan saadakseen heikomman leikkimään kanssaan. Meillä ainakin Luka osoittaa tämän varsin selvästi: saadakseen Sulon juoksemaan perässään hän löysää vauhtiaan ja antaa Sulon saada välillä kiinnikin. Samoin painiessa Luka tekeytyy selvästi altavastaajaksi ollen selällään enimmän osan ajasta.

Mutta samalla Luka on myös usein osoittanut selvästi laumajärjestyksen lopettamalla halutessaan leikin ja jääden aina niskan päälle kun Sulolla leikki alkaa muuttua turhan totiseksi.

P.S. Kuvia vauhdikkaasti leikkivistä pojista aina ajoittain Life of Jalossa, esimerkiksi tässä.

Työpäivän lähestyessä Suomessa loppuaan tulee kuluneeksi seitsemän vuotta WTC:n iskuista. Luku 343 on jälleen tänään hyvinkin vahvasti mielessä.

Jostain syystä ainakin itselleni siviiliuhrien määrä ei koskaan ole ollut erityisen kauhistelun kohde. Erinäisissä konflikteissa syntyy aina siviiliuhreja - tarkoituksella tai vahingossa. Minun on vaikea suhtautua pelastajauhreihin samanlaisella sankarimentaliteetillä kuin Yhdysvalloissa tehdään (kaikkien työtehtävissä kuolleiden palomiesten tapauksessa), mutta kunnioitan heidän uhraustaan.

Aiheeseen liittyen Boston Globella on hyvä kuvakooste vanhoista ja uudemmista kuvista Manhattanilta. Ja jälleen kerran uutislähteet pääsevät julkaisemaan salaliittoteorioita ja epäilyjä iskujen taustoista.

Törmäsin muutamaan vanhaan tietosanakirjoissa käytettyyn koirakuvaan (via). Kuvat ovat vuosina 1909 ja 1923 julkaistuissa kirjoissa ja kuvaavat vain yleisesti noutajaa.

Kyllä noista flätin tunnistaa varsin hyvin vaikka pää ei olekaan aivan yhtä linjakas kuin nykyään. 1900-luvun alun kuvissa noutajien (flättien) päissä on varsin suurta vaihtelua nykyisin hyvänä pidettävästä kultaisen päästä linjakkaaseen nykyflätin päähän. Vaihtelu on aikoinaan ollut varsin suurta, mutta yhteisenä piirteenä toiveille on ollut kuonon ylälinjan ja kallon yhdensuuntaisuus. Noutajan pään määrittelystä vähän lisää joskus myöhemmin kun ehdin kirjoittaa aiheesta kotona.

Tarkemmin kun noita kuvia nyt katsoin, niin ainakin minusta kuvat näyttävät esittävän samaa koiraa. Jälkimmäisessä julkaisussa (tai skannauksessa) kuvan kontrastia on vain kasvatettu varsin paljon.

Törmäsin jonkin seuraamani blogin kautta GunDogDoc.com:iin, jossa metsästävä eläinlääkäri kirjoittelee eri aiheista. Päädyin sinne nimenomaan lukemaan kirjoitusta koirien lämpöhalvauksesta ja sokeriarvojen putoamisesta rasituksessa. Suosittelen ehdottomasti lukemaan jos vain kielitaito riittää.

Meillähän Flippe sai lämpöhalvauksen nelisen vuotta sitten (eli ennen Jalon tuloa laumaamme). Olimme lähteneet kesäiltana rullaluistelemaan siinä vaiheessa kun lämpötila oli laskenut jonnekin 15 asteen tuntumaan. Kuuden kilometrin lenkin jälkeen takana tuleva Anna huomasi Flipen liikkeiden muuttuvan ja pysähtyessämme huomasimme lasittuneen katseen, horjuvan olemuksen. Koira vaikutti muutenkin poissaolevalta.

Mustan ja karvaisen koiran omistajina olimme tietoisia lämpöhalvauksen riskeistä ja epäily kohdistui nimenomaan siihen. Kävimme lähitalon sadevesitynnyristä vettä, mutta jäähdyttäminen ei auttanut eikä F suostunut juomaan. Pikainen luistelu kotiin Annan jäädessä Flipen kanssa odottamaan ja kyyti lähimpään lampeen auttoi. Hetken lammessa jäähdyteltyään Flippe alkoi juomaan…

Kotona läähättäminen jatkui (luonnollisesti Flippe oli läähättänyt koko ajan) vielä jokusen tovin ja jonkin aikaa kotona oltuamme saimme lattialle pienimuotoisen tulvan kun vesimäärä tulikin ylös. Onneksi kaikesta selvittiin säikähdyksellä emmekä tarvinneet eläinlääkärin apua tässä tilanteessa. Valitettavasti vakavammat oireet eivät olleet kovinkaan kaukana. Referoin alla yllä linkittämääni tekstiä niille lukijoille, joita ei englanniksi lukeminen oikein kiinnosta.

Lämpöhalvauksen merkkejä koirassa ovat voimakas läähättäminen ja/tai voimakas hyperventilointi, eli koira pyrkii liikuttamaan mahdollisimman suurta ilmamäärää jäähdyttäkseen itseään. Usein koira myös kuolaa huomattavasti tavallista enemmän. Lämpöhalvauksen edetessä koira muuttuu poissaolevaksi ja katse lasittuu (lasittuneen katseen kyllä tunnistaa sen kerran nähtyään). Samalla esiintyy lihasheikkoutta ja koordinaatiokyky heikkenee. Joillakin koirilla esiintyy myös ripulia ja oksentelua. Äärimmäisissä tapauksissa koiran elintoiminnot heikkenevät ja edessä on tajuttomuus.

Ensiapuna lämpöhalvaukseen suositellaan koiran jäähdyttämistä vedellä tai viemistä veteen. Jos vettä ei ole saatavilla voidaan esimerkiksi jääpaloja (tai muuta kylmää) laittaa mahan karvattomia osia vasten, nivusiin tai kainaloihin, joissa on isoja verisuonia. Vedessä olevaa koiraa ei saa jättää yksin, sillä koiran lämpötilan nousu ei lopu heti ja tajuttomuutta tai lihasheikkoutta voi vielä esiintyä jolloin hukkumisvaara on ilmeinen.

Jäähdyttäessä pitää myös huolehtia siitä, että koiraa ei jäähdytetä liikaa. Lämpöhalvaus aiheuttaa nimittäin sen, että koiran oma termostaatti sekoaa, jolloin se ei myöskään osaa reagoida liialliseen jäähtymiseen.

Riski lämpöhalvaukseen on olemassa kaikilla koirilla, mutta erityisesti metsästyskoirilla, joilla ei peruskunnosta huolehdita riski on ilmeinen. Mitä paremmassa kunnossa koira on, sen paremmin se pystyy työskentelemään.

Alhainen verensokeri voi edesauttaa lämpöhalvausta (tai aiheuttaa sokkia, tajuttomuutta ja kuolemaa). Oireet ovat alhaisen verensokerin tapauksessa samankailtaisia kuin ihmisilläkin ja sisältävät mm. heikentynyttä koordinaatiokykyä, poissaolevuutta, kouristelua ja tajuttomuutta. Koirien tapauksessa puhutaan usein metsästyskoiran alhaisesta verensokerista.

Tässä tapauksessa hoito on varsin yksinkertainen: koiralle on saatava lisää (oikeaa) sokeria verenkiertoon. Yllä mainitsemani artikkeli suosittelee sokeriliuoksen ruiskuttamista hitaasti koiralle suuhun. Toinen vaihtoehto on hieroa hunajaa tai siirappia koiran ikeniin, josta sokeri pääsee liukenemaan elimistöön.

Aikoinaan on (ihmisten) ensihoidossa käytetty lievemmissä tapauksissa hunajan hieromista potilaan poskiin (huoltoasemilta saatavat pienet hunajapussit ovat näppäriä ;). Tajuttomalle ihmispotilaalle ei ainakaan saa laittaa mitään suuhun. Koirankin tapauksessa kannattaa olla erittäin varovainen, sillä riskinä on aina, että nestettä menee hengityksen mukana keuhkoihin.