Kun ei pää tahdo töissä toimia, on aikaa blogata. Toisaalta aihekin liippaa riittävän läheltä omia töitäni, että sen voisi hyvällä mielikuvituksella jopa laskea työksi. Karjalainen julkaisi viikonloppuna jutun eläinten pelastamisesta noteeraten näin Pro Animalia -palkinnolla palkitun Helsinkiläisen ylipalomiehen. Eläinten pelastaminen kuuluu heti ihmisten pelastamisen jälkeen pelastuslaitosten tehtävien tärkeyslistalla toiseksi tärkeimpänä tehtävänä.

Samalla se toimii erinomaisena mahdollisuutena tuoda esiin pelastuslaitoksia myönteisessä mielessä: otsikoita on aina helppo saada silloin kun on pelastettu eläimiä pulasta. Ihmisten pelastaminen taas ei kovinkaan suuria tunteita tunnu lehdistössä herättävän. Karjalaisen jutussa tuodaan varsin hyvin kuitenkin esille alan sisällä esiintyvää nihkeyttä eläinten pelastamiseen.

Myönnän itsekin syyllistyneeni turhautuneeseen manailuun kun kesällä piti lähteä kaivamaan hevosia tai lehmiä ojista, mutta niissä turhautuminen johtuu enemmänkin olosuhteista kuin tehtävän laadusta. Isoja eläimiä pelastaessa sen tietää varmaksi, että siinä tulee kuuma ja kesällä itikat ja paarmat tuovat oman miellyttävän lisänsä koko touhuun. Mutta enimmäkseen eläinrakkaana ihmisenä menen mielelläni auttamaan eläimiä pois ahdingosta.

Oma lukunsa ovat sitten nämä yllättävän monilukuiset kissa puussa tehtävät, joissa käytettävät pelastusmenetelmät eivät välttämättä sivullisesta vaikuta kovinkaan lempeiltä. Eläinten pelastaminen valitettavasti aiheuttaa aina stressiä pelastattavalle eläimelle vaikka siinä yrittäisi olla kuinka lempeä tahansa. Vaikka ihminen tunnistaakin sen pahanhajuisissa vaatteissa lähelle rymistävän äijän körilään pelastajaksi, eläimelle savunhajuiset vaatteet ja vieras ihminen eivät ole pelastaja.

Monet ihmiset joiden kanssa olen jutellut ovat hämmästelleet sitä, että palokunta oikeasti auttaa kissoja alas puusta. Kyllähän me sitä teemme, vaikka emme yleensä kovinkaan mielellämme ja yritämme aina pitkittää asiaa. Yleinen neuvo on, että kissan annetaan olla puussa muutaman vuorokauden ajan jolloin nälkä yleensä ajaa sen kotiin. Kissan saamiseen puusta kun ei pelastustoimen pienillä vahvuuksilla ole usein muuta keinoa kuin rankkasateen simuloiminen letkun ja veden avulla. Tikkailla kiipeäminen kun saa otukset yleensä vai kipuamaan aina vaan korkeammalle petäjään.

Sen vain tiedän, että palomiehet — niin vakituiset kuin sivutoimisetkin — saavat aivan liian vähän koulutusta ja harjoitusta eläinten pelastamiseen liittyviin tehtäviin. Onneksi nykyään yleensä jokainen paloasema tietää jonkun kenelle soittaa kysyäkseen neuvoja. Samoin jotkut eläinlääkärit suhtautuvat varsin suopeasti pelastajilta tuleviin kysymyksiin ja tulevat tarpeen vaatiessa vaikka avuksikin. Nuo edellisen linkin takaa löytyvät stripin tapahtumat (alkavat tästä) perustuvat muuten varsin läheisesti tositapahtumiin, olimme Annan kanssa molemmat paikalla mullia jahtaamassa.

Paikallisen palotarkastajamme innokkuus lintuharrastajana ja niiden pelastaminen sekä hoitaminen kuntoon on antannut minulle useita mahdollisuuksia hyvien lintukuvien ottamiseen erilaisista petolinnuista. Alla onkin Karjalaisen jutun paperiversiossa ollut ottamani kuva:

Helsingin Sanomat uutisoi valtiontilintarkastajien ehdottamista palovaroitinratsioista. Ehdotus perustuu siihen, että vaikka palovaroittimet ovat olleet pakollisia jo viisi vuotta, palokuolemien määrä Suomessa on edelleen järkyttävän suuri.

Onneksi ehdotuksessa todetaan, että ensin pitäisi oikeasti selvittää onko palovaroittimilla minkälainen merkitys palokuolemien ehkäisyssä. Ongelmana palovaroittimien kanssa on se, että suurin osa ei muista tarkistaa niiden toimivuutta kuukausittain tai edes vuosittain (esimerkiksi 11.2. 112-päivänä).

Pelastustoimen sisällä palovaroittimen hyötyä palokuolemien ehkäisyssä pidetään, ainakin kahvipöytäkeskustelujen valossa, varsin kyseenalaisena. Varmasti palovaroitin on monessa tapauksessa herättänyt asukkaat ja ehkä jopa pelastanut heidät, mutta suurin osa palokuolemista kohdistuu kuitenkin ryhmään keski-ikäiset, syrjäytyneet mieshenkilöt. Yleensä syrjäytymisen mukana tulee runsas alkoholin käyttö sekä tupakointi. Näettehän varmaan mitä tällä yritän sanoa. Tosiasia on kuitenkin siinä, että suurin osa palokuolemista johtuu syystä tai toisesta heikentyynestä toimintakunnosta jolloin edes palovaroitin ei todennäköisesti pelastaisi. Tilastoja vääristävät myös polttamalla tehdyt itsemurhat - etenkin silloin kun samalla poltetaan muu perhe - sekä muut tuhopoltot.

Tämä on toisaalta ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä työssäni pelastuslaitoksella aina valistustilaisuuksissa toitotan: muistakaa tarkistaa palovaroittimienne toimintakunto ja hankkikkaa niitä mahdollisimman moneen paikkaan. Puulämmitteisissä taloissa suosittelen myös häkävaroittimen käyttöä.

Toinen seikka mikä minua uutisessa ihmetyttää on, mistä nämä palovaroitinratsioiden suorittajat aiotaan löytää. Pelastustoimi kärsii jatkuvasta resurssipulasta eikä tehtävien lisääminen päivätyötä tekevälle päällystölle luonnistu mitenkään. Ainoa hieman joutilaampi ja iltaisin töissä oleva ryhmä on työvuorossa oleva miehistö, joka tuskin kokee palovaroitinratsiat mitenkään mielekkääksi toiminnaksi. Pelastustoimi on kuitenkin aina profiloitunut nimenomaan auttavana viranomaisena pyrkien tietoisesti välttämään minkäänlaista yhdistymistä rankaisuun. Edes lain sallimia pakotteita palotarkastejien korjausvaatimuksille ei yleensä käytetä.

Lyhyesti sanottuna: kyttääminen ei kuulu pelastustoimen toimenkuvaan. Toivottavasti sitä ei sinne myöskään lisätä.

Kun nyt tällä kirjoituksella vihdoinkin avauduin pelastustoimesta näin julkisesti, saatan sitä tehdä jatkossa useamminkin. Bloggaavia palomiehiä kun maassamme tuntuu olevan varsin harvassa. Niin, tai siis minähän olen suunnittelija, joka on vain töissä pelastuslaitoksella ja osallistuu myös pelastustoimen tehtäviin. Pelastajan koulutusta minulla ei ole vaan sivutoimisen henkilöstön koulutus.

Yllä oleva kuva on otettu parin viikon takaisesta talonpoltto-harjoituksestamme, jossa sammuttamisen lisäksi pääsin leikkimään kameralla varsin lämpimissä olosuhteissa.