Viikkovitonen (via) pitää huolen siitä, että 9-11 ei edelleenkään unohdu. Ei niin, että se tässä taloudessa muutenkaan unohtuisi. Jotenkin en eilen vain osannut aiheesta mitään kirjoittaa.

1. Missä olit kun kuulit terroristi-iskuista USAssa 11.9.2001?

   Kotona, koneen ääressä vääntämässä koodia kunnes lähdin ajelemaan paloasemalle mennäkseni harjoituksiin. Autossa kuulin radiosta ensimmäisen tornin juuri sortuneen ja ehdin paloasemalle juuri ennen toisen tornin sortumista. Tämän jälkeen lähdimme tutustumaan ilmavoimien tutka-asemaan Jyrin entisen varuskunnan alueelle. Anna olisi jättänyt harjoitukset väliin ja jäänyt seuraamaan uutisia, ellei tutustumiskäyntiä olisi ollut.

2. Miltä silloin tuntui?

   Oli varsin epätodellinen olo. Jotenkin minua ei isku itsessään niin yllättänyt. Tornien romahtaminen tuntui kyllä pahalta. Valitettavasti vain ei niinkään siviiliuhrien vaan palomiesten takia.

3. Oletko nähnyt jonkun asiaa käsittelevän/sivuavan elokuvan (kuten United 93 tai Fahrenheit 9/11)?

   En. Kai niitä voi joskus katsoa, kunhan televisiosta tulevat. Hankintalistalle tuskin päätyvät.

4. Onko 9/11 jotenkin vaikuttanut elämääsi?

   On. En ole iskujen jälkeen lentomatkustamista kovinkaan paljoa harrastanut eikä se ole lentopelkoa mitenkään aiheuttanut. Päivä on kuitenkin sellainen, että taloudessamme se muistetaan aina. Eritysesti muistamme päivän yhteydessä luvun 343.

5. Mitä haluaisit vielä sanoa asiasta? Sana on vapaa.

   Aiemmista vastauksistakin näkee, ettei minua siviiliuhrien määrä niinkään häiriste. Toivottavasti kukaan ei minua pidä mitenkään kylmänä, mutten voi asettaa amerikkalaisia siviiliuhreja millekään jalustalle kun tämän vuoden heinäkuussa Irakissakin kuoli enemmän siviiliuhreja. Molemmissa tapauksissa on kuitenkin kyse terrorin uhreista.

   343 on tornien romahtamisessa kuolleiden palomiesten (ja sairaankuljettajien) lukumäärä. Tuollaisen tapahtuman sattuessa sitä väistämättä miettii, entä jos vastaava sattuisi omalle kohdalle. Työni (työmme) takia kuolleiden palomiesten määrä kolahtaa. Lukumäärää voi myös suhteuttaa Suomen oloihin sillä, että Suomessa on päätoimisia palomiehiä noin 5000. Koko Pohjois-Karjalassa luku jää alle kahdensadan. Koko New Yorkin alueella on palomiehiä saman verran kuin vapaaehtoisia (VPKlaisia) Suomessa.

   Marginaalin Jani pitää paikalla olleita palomiehiä nykyajan suurina sankareina. Vaikka välillä suhtaudunkin kriittisesti amerikkalaiseen sankaruuden käsitteeseen ja palomiesten nostamiseen jalustalle, koen ammattikunnan saaneen todellista arvostusta iskujen takia. Iskut kuitenkin osoittivat niin vahvasti, miten palomiehet menevät sinne, mistä kaikki muuta juoksevat pois. Unohtamatta kuitenkaan niitä siviilejä, jotka osoittivat omaa urheuttaan evakuoidessaan rakennuksia.

Tänään meni viimeinen lomapäivä sujuvasti töissä. Puolustusvoimat aloitti jo kesällä Tutjunniemeen pudonneen suomalaisen pommikoneen hylyn tutkimukset. Silloin oli tiedossa, että syksyllä tutkimuksia jatketaan ja kävimme tänään hoitamassa ensimmäisen vaiheen nyt kohteessa tapahtuvista tutkimuksista.

Koska varmaa tietoa ei ole siitä, onko koneessa vielä jäljellä polttoainetta, puolustusvoimat tai Pohjois-Karjalan ympäristökeskus pyysi virka-apua pelastuslaitokselta koneen ympäristön suojaamiseen puomein mahdollisen ölhyvahingon varalta. Tänään sitten vietimmekin päivän levitellen öljyntorjuntapuomeja koneen hylyn ympärille. Ensi viikolla puolustusvoimat aloittavat pohjan ruoppauksen (imuroinnin) koneen ympäriltä, jonka jälkeen tehdään taas päätöksiä jatkotoimista.

Itse konehan (JK-254) koki varsin ikävän lopun 1.7.1944. Hieman nousun jälkeen kone joutui edellä lentäneiden laivueen koneiden aiheuttamiin pyörteisiin ja menetti ohjattavuutensa. Silminnäkijähavaintojen mukaan kone putosi 70 asteen kulmassa veteen ja järven pinta paloi useiden tuntien ajan. Kaikki neljä miehistön jäsentä kuolivat syöksyssä ja koneen hylky on edelleen heidän hautapaikkansa.

Aikoinaan hylky näkyi pinnan yläpuolella, mutta nyt pehmeä järvenpohja on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja hylky on uponnut lietteeseen. Ainakaan tänään emme pinnalta saaneet minkäänlaista näköhavaintoa hylystä. Kesällä paikalla sukeltaneiden puolustuvoimien sukeltajien nostamaa metalliromua kyllä löytyi rannalta.

Vielä ei kukaan tiedä tarkalleen mitä koneessa oli lastina. Todennäköisesti siinä oli ainakin yksi tonnin pommi ja muita pienempiä pommeja sekä konekiväärin tai tykin ammuksia. Valojuovaluoteja paikalliset pojat ovat ainakin aikoinaan räjäytelleet nuotiossa. Ruoppausten jälkeen koneesta varmaan tiedetään vähän enemmän ja puolustuvoimat pääsevät päättämään mitä hylylle tehdään. Toivottavasti nyt tehtävien toimenpiteiden seurauksena koneen miehistö pääsee kuivemman haudan lepoon.

Update: Koneen putoamispäivä korjattu. Löysin myös Karjalan Heilin kirjoituksen aiheesta.

Eilen tuli sitten käytyä päiväselti Helsingissä katsastamassa Suomen tasapeliä Portugalin kanssa. Peli oli hyvä ja ehdottomasti ajomatkan arvoinen. Pelitilanteisiin nähden tulos olisi voinut olla Suomelle vieläkin parempi. Etenkin jos Ricardo ei vain olisi niin hyvä maalivahti. Tosin saisivat Portugalin kenttäpelaajat myös palata takaisin päiväkotiin opettelemaan pystyssä pysymistä ja kävelemistä, sen verran usein siellä kentällä taas kontattiin.

Positiivisinta pelissä oli kuitenkin suomalaisyleisön aikaansaama meteli - tai tunnelma. Yleisön aikaansaama tunnelma oli jo niin hyvä, että Scolarikin totesi yleisön käyttäytyneen kuten kotiyleisö kaikkialla. Kyllä siellä huudettiinkin ääni käheäksi ja taputettiin kädet helliksi. Ja sai C. Ronaldokin jatkoa MM-kisoissa alkaneelle buuakselleen. Vaikka kyseessä on loistava pelaaja, jokin hänessä tuntuu monia jalkapallon katsojia ärsyttävän.

Sen kyllä huomasimme, että Portugalilla ei taida olla aivan yhtä innokkaita faneja kuin Hollannilla (tai sitten kesän MM-kisat ovat verottaneet budjetteja), koska Portugalin puolesta emme kuulleet minkäänlaista meteliä. Viime kesän Suomi-Hollanti pelissä Oranjen kannattajat taas täyttivät stadionin kevyesti metelillään. Silloin moninkertainen suomalaisyleisö oli huomattavasti hiljaisempi kuin nyt. Ehkä Suomesta hiljalleen tulee oikea jalkapallomaa niin pelillisesti kuin yleisöjenkin osalta.

Kuvitus on viimekesäisestä Suomen ja Hollannin MM-karsintaottelusta. Silloin saimme puhuttua kameramme sisälle ja Anna sentään malttoi ottaa kuvia. Nyt emme edes yrittäneet. Kalusto alkaa nimittäin jo näyttää vähän liian ammattimaiselta. Edelleenkään en kyllä ymmärrä miksi urheilutapahtumissa ei yleisö saisi vapaasti kuvata omistamallaan kalustolla.

Vihdoinkin, pitkän leipomisen jälkeen sain uuden leiskan toteutettua riittävän valmiiksi ottaakseni sen käyttöön. Leiskan ja logon suunnitteli rakas vaimoni. Kiitokset siitä hänelle.

Muitakin muutoksia on, ainakin toivottavasti, tulossa. Niihin liittyen, ostakaa asunto.

Update 30.10.2006 Asunto meni ja tulevaisuus on…