Tänään minun piti mennä junalla Tampereelle. Toisin kuitenkin kävi. Aamulla, aivan liian aikaisin, asemalla kuului vain kuulutus, että “Pendolino 2 on peruttu teknisen vian takia”. Eihän siinä mitään, aikatauluni Tampereella oli suunniteltu sellaiseksi, että turhaa aikaa ei ollut ennen paluujunan lähtöä, joten ei kuin perumaan matka.

Mutta siitäpä tulikin ongelma. Konduktööri ei uskaltanut luvata rahoja takaisin tai lipunvaihtoa. Sanoi, että onhan siihen hyvät perusteet, mutta automaattista se ei ole. Puhelurumban jälkeen selvisi, että netistä tilattuja lippuja ei voi siirtää. Joten liput (ja maksu) peruttiin, onneksi mukisematta, ja nyt pitää uutta matkaa varten ostaa uudet liput.

Uutta tapaamista Tampereelle sopiessani sovin myös mahdollisuudesta myöhästyä hieman, jos Pendolino ei taaskaan lähtisi. Vastapuoli ymmärsi oikein hyvin jos ennakoin “Pendolinojen tapahtumista”. Miksiköhän en ole Pendolinoista kauheasti positiivista kuullut? Tänäänkin Taloussanomat kertoi VR:n maksaneen ennätysmäärän korvauksia junien myöhästelystä.

Ei tämä ainakaan minulla lisää halua matkustaa junalla…

Pelastuskoiratoiminta on sattuneesta syystä aina kiinnostanut, mutta poikien aktiivinen kouluttaminen siihen on jäänyt. Toisaalta syykin siihen on selvä: siinä vaiheessa kun pelastuskoirat kutsutaan paikalle olen todennäköisesti jo jokusen tovin ollut paikan päällä työtehtävissä…

Tyytyväisenä kuitenkin nostan esiin tavan, miten Jenkeissä on muistettu kuollutta pelastuskoiraa (via). Vaikka Jenkeissä usein tehdään suomalaiseen makuun ehkä liiankin suuri haloo monesta asiasta, olen aina kateellisena katsellut minkälaisen kunnioituksen ja arvostuksen poliisit ja palomiehet saavat kuollessaan. On myös mukava nähdä, että nelijalkaiset pelastajat saavat oman osansa tästä kunnioituksesta.

Eli siis jälleen onnettomuuksista uutisoimisesta (aiheesta aiemmin). Hesarin blogissa on pohdittu kuolleiden näyttämistä uutiskuvissa. Pohdinnan taustalla on viime viikkoinen uutinen Länsisatamasta löytyneestä ruumiista ja verkossa julkaistusta kuvasta. Osaa lukijoista kuva on närkästyttänyt.

Kyseinen kuva on minusta varsin hieno. Näin harrastelijakuvaajana olisin ylpeä, jos tuollaisen kuvan olisin saanut aikaiseksi. Pelastustoimintaan osallistuvana minusta on mukava nähdä välillä muutakin kuvaa toiminnastamme kuin kalustoa tai liekkejä. Kuva on myös siinä mielessä hyvä, että se ei räikeästi esitä kuollutta. Käden roikkumista lukuun ottamatta mikään kuvassa ei kerro paareilla olevan kuolleen rankavammaisen potilaan sijasta.

Mielestäni tässä on nimenomaan netin vahvuus. Nopeat ja usein valitettavan pieniksi jäävät uutiset voivat saada oman paikkansa uutisvirrassa. Tässä tapauksessa kuva vielä nosti muuten monen varmasti sivuuttaman uutisen hetkeksi laajempaan tietoisuuteen. Ja sai aikaan pohdintaa. HS:n blogin kommenteissa pohditaan mm. eroa ulkomaisten ruumiiden ja kotimaisten ruumiiden välillä sekä kuoleman kohtaamista.

Jos hyväksymme kuolleiden näyttämisen ulkomaisissa uutiskuvissa sen kummemmin niistä närkästymättä, olemme varsin tekopyhiä jos samaan aikaan emme halua nähdä kotimaisia kuolleita. Ehkä ala on tuonut kuoleman niin arkipäiväiseksi minulle, että kuolleen näkeminen ei erityisesti pysäytä, mutta minusta kuoleman kohtaamisessa kuvien kautta ei ole mitään pahaa. Etenkin kun kuva on otettu niin, että se ei voi mitenkään mahdollistaa uhrin tunnistamista.

Kyllä kuolleiden näyttämisessä pitää käyttää harkintaa niin blogeissa, Flickrissä kuin uutisissakin, mutta eivät ne saa tabuja olla. Sen tiedän kyllä varmaksi. Jos joskus saisin hyvän kuvan otettua (muualla kuin työtehtävissä) kuolemasta niin sen varmasti julkaisisin.

Todettakoon tosin, että taannoiset kuvat kuolleesta helsinkiläisellä raitiovaunupysäkillä eivät mitenkään olleet mielestäni valokuvina hyviä. Eivät siis sellaisia, joita haluaisin julkaista muuten kuin uutisen yhteydessä.