No, sittenhän hätiin tulee paikallinen pelastuslaitos korkean teknologian työkaluineen. Ottavat harjan ja lapion vähemmän kauniiseen käteen ja levittävät ensin imeytysainetta joka sitten kerätään pois. Usein paloautoa esitellessä kouluilla ja päiväkodeissa lapset ihmettelevät miksi meillä on autoissa niin monta harjaa ja lapiota. Tässä yksi syy.

Tällä kertaa pyyntö isojen punaisten autojen kuljettajalta – sellaisten, joiden katolla on sinisiä villkuvia valoja. Jos ajatte kaikessa rauhassa tietä pitkin ja yht’äkkiä säikähdätte takaa kuuluvaa sireeniä ja nopeasti lähestyvää punaista möykkyä, niin älkää ihmeessä jarruttako. Jatkakaa vain normaalia, ennakoitavissa olevaa, ajamistanne nopeusrajoituksia noudattaen.

Mikään ei ole hälytysajoneuvon kuljettajalle ikävämpää kuin jatkuva pelko siitä, milloin edessä oleva auto polkaisee jarrua ja hälytysajoneuvo joutuu tekemään äkillisiä väistöliikkeitä. Nykyaikainen pelastusauto (eli paloauto) painaa 15 – 20 tonnia ja kulkee parhaimmillaan maanteillä 120 km/h. Sellaista massa ei nopeasti pysäytetä tai ohjata sivuun.

Eli muistakaa, takaa tai edestä tulevaa hälytysajoneuvoa voi väistää siirtymällä mahdollisimman oikealle, mutta hidastaa ei pidä, ellei hälytysajoneuvolla ole riittävästi tilaa ohittaa turvallisesti. Tällöin hidastustenkin pitää olla rauhallisia ja ennakoitavissa. Omaa turvallisuutta ei pidä vaarantaa, sitä yrittävät olla myös vaarantamatta kohteeseen hitaasti kiiruhtavat hälytysajoneuvotkin.

Nimim. kaaarteessa kahta edessä äkillisesti jarruttanutta ohittamaan joutunut ison punaisen auton kuski.

Ministeriö (pelastusalalla ministeriö = sisäministeriön pelastusosasto) on taas puhunut ja palovaroittimet ovat nousseet otsikoihin pitkin maata tänään. Jo aamulla YLE uutisoi aiheesta ja tämän päivän Karjalainenkin on aiheeseen puuttunut. Nyt uutisiin on noussut nähtävästi ministeriön lausunto, jossa todetaan palokuolemien määrän kasvun johtuvan vuosituhannen vaihteessa hankittujen palovaroittimien huollon laiminlyönnistä.

Itse intouduin viime vuoden lopulla kirjoittamaan aiheesta, kun valtiontilintarkastajat olivat ehdottaneet palovaroitinratsioiden pitämistä palovaroittimien kunnon tarkastamiseksi. Olin silloin ja olen edelleenkin ratsioita vastaan. Silloin myös vähän purkauduin siitä, mikä on kentän kanta palovaroittimien tehoon palokuolemien vähentämisessä.
Nyt huolena on se, että ihmisten into tarkastaa palovaroittimensa toimintakunto on laantunut ja enää harva tarkistaa palovaroittimen kunnon kuukausittain, toisin kuin vuosituhannen vaihteessa. Ministeriön yli-insinööri on jopa mennyt sanomaan, että palovaroittimien tarkastamattomuus on selvästi kytköksissä palokuolemien määrään. Tosin samalla hän toteaa, että asiaa ei ole millään tavalla tutkittu.

Ongelmana palokuolemien tutkimisessa on se, että sisäministeriön pelastusosasto (jonka pitäisi johtaa ja valvoa pelastustointa) ei itse tilastoi palokuolemia ja niiden syitä millään tavalla. Vuosittain uutisissa esiintyvät palokuolematilastot ovat SPEKin kokoamia mediassa esiintyvistä tiedoista.

Pelastustoimi kerää myös omia tilastojaan sähköiseen tietojärjestelmään. Näissä tilastoissa kuitenkin näkyvät varsin selvästi niin kentän vähäinen mielenkiinto tilastointiin kuin mielekkäiden tilastojen keräämisen vaikeus. Kävin Pohjois-Karjalan osalta kaikki rakennuspalot läpi viimeisen viiden vuoden ajalta. Näistä 18 rakennuspalossa (yhteensä niitä oli 797) on kirjattu ihmisiä kuolleiksi (yhteensä 20 kuollutta). Kun luin tarkemmin läpi onnettomuusselosteita ja arvioita tahallisuudesta niin viidessä palossa oli epäilys tahallisuudesta ja useissa oli maininta tupakoinnista vuoteessa. Palovaroittimen toiminta mainittiin vain yhdessä tapauksessa (naapuri oli kuullut palovaroittimen huudon). Tilastojen puutteellisuudesta kertoo varmasti myös se, että tiedän varmasti ainakin yhden tapauksen ja viiden kuoleman puuttumisen tuosta tilastosta.

SPEKin tilastot tämän vuoden ensimmäisen viiden kuukauden osalta eivät paljoakaan paremmin anna tilastotietoja palovaroittimien huollon laiminlyönnistä: 53 tapauksessa, 45 ei lehtitiedoissa ollut mainintaa palovaroittimista. SPEK ei myöskään näytä tilastoivan tahallisuuden vaikutusta palokuolemiin.

Ainakaan näiden tietojen perusteella on mielestäni varsin perusteetonta edes heittää, että palokuolemien määrällä ja palovaroittimien hoidon laiminlyönnillä olisi jokin yhteys. Mielestäni pitäisi paljon enemmän kiinnittää huomiota siihen, kuinka monessa tapauksessa palovaroittimesta on ollut hyötyä. Näin voitaisiin ehkä saavuttaa juuri ne ihmiset, jotka ovat kinnostuneita omasta turvallisuudestaan ja palovaroittimen kunnossapidosta.

Vaikka olenkin kriittisesti kirjoittanut palovaroittimiin liittyvästä uutisoinnista, pidän kyllä huolen kotonamme olevista palovaroittimista. Meillä on reilun 60 neliön asunnossa kolme toisiinsa kytkettyä palovaroitinta, joiden toimintakunnon tarkistamme aina ajoittain. Mutta emme todellakaan kuukauden välein. Olen myös käytännön tehtävissä huomannut, miten palovaroittimesta on hyötyä – etenkin silloin jos naapurit ovat valppaina ja reagoivat huutavaan palovaroittimeen. Palovaroitin (tai mieluummin palovaroittimet) kannattaa siis ehdottomasti pitää toimintakuntoisena ja sille kuuluvalla paikalla eikä patterittomana kaapin hyllyllä. Toimintakuntoinen palovaroitin kun ei ylimääräistä meteliä itsestään pidä.

Satuin Ylen uutisista huomaamaan jutun siitä, että WWF ja Lapinjärven kidiutuskoulutuskeskus aloittavat sivareiden kouluttamisen öljyntorjuntatehtäviin. Tämä on erittäin hyvä asia. Ehkä nyt pakollisesta koulutusjaksosta Lapinjärvellä voi joku sivari saada jotain hyödyllistä irti täydellisen ajanhaaskauksen sijaan.

Olen pitkään ihmetellyt, miksi sivareiden pakollista, yhteistä koulutusjaksoa ei käytetä yhteiskunnan kannalta hyödyllisten taitojen opetteluun. Sellaisten taitojen, joita voitaisiin hyötykäyttää erilaisissa — niin sotilaallisissa kuin siviilii — kriisitilanteissa palvelemaan yhteiskuntaa. Ehkä tässä on askel oikeaan suuntaan. Sitten vain sivareillekin säännöllisiä kutsuja kertausharjoituksiin taitoja verestämään.

Niin, ja ettei kukaan vetäisi hernettä nenäänsä siitä, että taas joku militantti palomies (armeijan käyminen kun on näissä piireissä se oikeampi tapa palvella maata) räyhää sivareista, totean että olen itse sivari. Sitä kautta itse asiassa sain nykyisen työpaikkanikin.

Piti jo viime viikolla kirjoitella siitä, miten sivari päätyy kertausharjoituksiin, mutta Kassun sairastelu ja kuolema pitivät ajatukseni muualla kuin blogaamisessa jokusen tovin.

Kiinnostukseni pelastustoimeen oli osittaisena syynä siihen, että kävin siviilipalveluksen armeijan sijaan (minusta ei olisi nimittäin puolustuvoimille sodankaan aikana mitään hyötyä), mutta seurauksena siitä saan kuitenkin kutsuja määräyksiä kertausharjoituksiin. Tai valmiusharjoituksiin kuten ne siviilikriisinhallinnan puolella ovat nimeltään. Tässä tapauksessa kyse oli Pohjois-Karjalassa järjestetystä POKA 06 -harjoituksesta.

Kyseisessä harjoituksessa kokeiltiin maakuntamme alueella ensimmäisen kerran miten kunnalliset johtokeskukset toimivat alueellisen pelastustoimen aikana ilman poikkeustilan suomia valtuuksia. Itselleni määräys tarkoitti kahden ja puolen vuorokauden istuskelua syvällä joensuulaisen kallion sisällä pelastustoimen johtokeskuksessa, joka rakennettiin ensimmäisen kerran harjoitusta varten. Pelastustoimi harjoitteli erilaisia suuria onnettomuustilanteita virtuaalisesti kartta- ja radioharjoituksina kuntien painiessa erilaisten tulvaongelmien ja epidemioiden kanssa.

Tässä taannoin törmäsin myös kuvagalleriaan amerikkalaisista turvallisuustoimijoiden harjoitusalueista. Pakko on myöntää, että kuvia katsellessa pienen palomiehen silmissä alkaa kiilua. Tuollaisille leikkikentille kun pääsisikin! Kunnes muistaa, että Suomessa ainoastaan Pelastusopistolla on kunnollinen harjoitusalue, jossa saa vapaasti remeltää. Lappeenrannassa sentään oli jopa jonkinlainen palotalo harjoitusalueella, mutta täälläpäin joudumme tyytymään Joensuun harjoitusalueen ruostuneisiin merikontteihin. Muuten harjoittelu tehdään erilaisten teollisuusrakennusten tiloissa tai tyhjentyneissä rakennuksissa, kuten Liperin vanhassa kunnantalossa tai Jyrinkylän tyhjissä kasarmeissa.

Kunnollisten harjoitusalueiden puute näkyy ainakin pelastustoimen harjoittelussa siinä, että kunnon onnettomuustilanteita on vaikea lavastaa ilman aikamoista kuvittelua. Ja kun asioissa joudutaan luottamaan kuvitteluun niin usein tulee tehtyä virheitä silkasta tietämättömyydestä. Realismi auttaa myös siinä, että harjoitus otetaan vakavasti ja asiat tehdään kunnolla. Todellinen vaara kuitenkin motivoi aivan eri lailla tarkkuuteen työskentelyssä kuin kuviteltu vaara.

Kunhan joskus saisin aikaiseksi tehdä sivuillemme kuvagallerian niin saisin sinne laitettua kuvia täkäläisestä pelastustoimen harjoittelusta ja harjoitusalueista. Kuvia meillä olisi myös suhteellisen paljon paikalliselta raunioradalta, mutta niissä koira on lähes aina isolla ja itse aluetta näkyy varsin vähän taustalta.

Hyvät Suomen kansalaiset. Voisitteko ystävällisesti olla sairastumatta äkillisesti, ajamatta kolareita, sytyttämättä tulipaloja tai ylipäänsä olla tekemättä mitään, mikä kaipaisi ambulanssin tai paloauton hälyttämistä huomenna sunnuntaina 26.2.2006 kello 15.00-18.00? Tämä ihan vain siksi, että palomiehet ja sairaankuljettajat varmasti seuraisivat mielellään koko olympialaisten jääkiekon loppuottelun ilman katkoja.

Jos teillä on kuitenkin hätä, soittakaa vapaasti tuonakin aikana hätänumeroon. Kyllä ne paloautot ja ambulanssit lähtevät tarvittaessa talleistaan liikkeelle ja niissä oleva miehistö tekee parhaansa teitä auttaakseen.

Helsingin sanomat ehti eilen ensin uutisoimaan aiheesta, josta monet muut seurasivat perästä. Lyhyesti sanottu, palomiesten eläkeikää ja sen mahdollista alentamista pohtimaan asetettu työryhmä ei puuttunut loppuraportissaan eläkeikään millään tavalla. Verkkouutisten uutinen käsittelee aihetta hieman tarkemmin, kuten tekee myös Karjalainen tuoden esiin myös muita kannanottoja uutiseen.

Raportissa jätettiin palomiesten eläkeikään täysin puuttumatta, vaikka se oli selvitystyöryhmän yksi alkuperäisistä toimeksiannoista. Kuten Karjalaisen uutisessakin ministeri Rajamäki mainitsee ei nykyinen eläkeikä voi mitenkään toimia operatiivisessa toiminnassa olevan henkilöstön osalta. Työryhmän raportissa mainitaan ikääntyvien palomiesten siirtäminen kevyempiin tehtäviin työuransa loppuvaiheessa. Todellisuudessa näitä tehtäviä on kuitenkin rajoitettu määrä enkä katso kaikkien siirtämistä vanhemmille palomiehillekään mitenkään järkeväksi palvelun vastaanottajalle tai mielekkääksi työn tekijälle.

Karjalainen jatkaa omaa uutistaan tuomalla esiin myös paikallista näkökulmaa. Esimieheni tuo esiin Pohjois-Karjalan tilanteen, jossa operatiiviseen toimintaan osallistuvan vakinaisen henkilöstön keski-ikä pyörii reilusti neljänkymmenen paremmalla puolella.

Palomiesten työkyvyn mittarina pidetään savusukelluskelpoisuutta, joka on mitoitettu fyysisesti vaativimman työtehtävän mukaan. Kuitenkin palomiehen työssä on monia muitakin puolia, joissa fyysisellä kunnolla on erittäin suuri merkitys. Sairaankuljetuksen tehtävissäkin fyysisellä kunnolla ja erityisesti voimalla on oma osansa kun potilaita siirretään paareilla rappukäytävissä tai huonossa maastossa/kelissä. Väestön keskipainon lisääntyminen ja ikääntyminen eivät asiaa edes helpota.

Omituiselta tuntuu myös miehistön siirtäminen kevyempiin tehtäviin, eli käytännössä pois operatiivisesta toiminnasta, kun samaan aikaan julkisella sektorilla on selkeitä paineita henkilöstön vähentämiseen. Pelastuslaitosten henkilöstömenot ovat yli 80% kaikista menoista, mikä monen tahon mukaan viittaa tehottomuuteen. Vaikeuksia henkilöstömenojen perusteluun tuo myös se, että suuremissa kaupungeissa missä yksiköiden valmiusaika on minuutin, miehistö viettää suuren osan työajastaan (24 tuntia ja kolme päivää vapaata) tekemättä tehollista työtä. Kuitenkaan vuorokauden työjaksossa ei tehollista työntekoa voida loputtomiin vaatia ja mitään kovin sitovaa ei työvuoro voi tehdä, sillä hälytyksiin on aina lähdettävä.

Itse en ole vielä nähnyt kovinkaan monen palomiehen selviävän terveenä eläkeikäänsä saakka, vaikka nykyisin eläkkeelle jäävät jäävätkin eläkkeelle jo reilusti ennen 63-68 ikävuotta. Enkä näe keinoja, joilla nykyisinkin ehdottomasti minimissään olevista vahvuuksista vielä voitaisiin henkilöstöä vähentää siirtämällä heitä muihin tehtäviin samalla olemalla palkkaamatta lisää väkeä. Sen tiedän, että tämä asia ei ole millään tavalla loppuun käsitelty, se on varmaa.

Lopuksi todettakoon, että palomiesten eläkeikään liittyvät kysymykset eivät tietääkseni minua kosketa, sillä en virallisesti ole palomies enkä operatiivisessa toiminnassa. Niin, ja juuri eilen kun tätä aihettaa uutisoitiin laajasti, olin valmistautumassa savusukellustehtävään työparinani yli 50-vuotias palomies. Kyllä siinä jokunen letkaus tulikin kuultua niistä kevyemmistä tehtävistä joihin vanhemmat palomiehet pitäisi siirtää.

Kun ei pää tahdo töissä toimia, on aikaa blogata. Toisaalta aihekin liippaa riittävän läheltä omia töitäni, että sen voisi hyvällä mielikuvituksella jopa laskea työksi. Karjalainen julkaisi viikonloppuna jutun eläinten pelastamisesta noteeraten näin Pro Animalia -palkinnolla palkitun Helsinkiläisen ylipalomiehen. Eläinten pelastaminen kuuluu heti ihmisten pelastamisen jälkeen pelastuslaitosten tehtävien tärkeyslistalla toiseksi tärkeimpänä tehtävänä.

Samalla se toimii erinomaisena mahdollisuutena tuoda esiin pelastuslaitoksia myönteisessä mielessä: otsikoita on aina helppo saada silloin kun on pelastettu eläimiä pulasta. Ihmisten pelastaminen taas ei kovinkaan suuria tunteita tunnu lehdistössä herättävän. Karjalaisen jutussa tuodaan varsin hyvin kuitenkin esille alan sisällä esiintyvää nihkeyttä eläinten pelastamiseen.

Myönnän itsekin syyllistyneeni turhautuneeseen manailuun kun kesällä piti lähteä kaivamaan hevosia tai lehmiä ojista, mutta niissä turhautuminen johtuu enemmänkin olosuhteista kuin tehtävän laadusta. Isoja eläimiä pelastaessa sen tietää varmaksi, että siinä tulee kuuma ja kesällä itikat ja paarmat tuovat oman miellyttävän lisänsä koko touhuun. Mutta enimmäkseen eläinrakkaana ihmisenä menen mielelläni auttamaan eläimiä pois ahdingosta.

Oma lukunsa ovat sitten nämä yllättävän monilukuiset kissa puussa tehtävät, joissa käytettävät pelastusmenetelmät eivät välttämättä sivullisesta vaikuta kovinkaan lempeiltä. Eläinten pelastaminen valitettavasti aiheuttaa aina stressiä pelastattavalle eläimelle vaikka siinä yrittäisi olla kuinka lempeä tahansa. Vaikka ihminen tunnistaakin sen pahanhajuisissa vaatteissa lähelle rymistävän äijän körilään pelastajaksi, eläimelle savunhajuiset vaatteet ja vieras ihminen eivät ole pelastaja.

Monet ihmiset joiden kanssa olen jutellut ovat hämmästelleet sitä, että palokunta oikeasti auttaa kissoja alas puusta. Kyllähän me sitä teemme, vaikka emme yleensä kovinkaan mielellämme ja yritämme aina pitkittää asiaa. Yleinen neuvo on, että kissan annetaan olla puussa muutaman vuorokauden ajan jolloin nälkä yleensä ajaa sen kotiin. Kissan saamiseen puusta kun ei pelastustoimen pienillä vahvuuksilla ole usein muuta keinoa kuin rankkasateen simuloiminen letkun ja veden avulla. Tikkailla kiipeäminen kun saa otukset yleensä vai kipuamaan aina vaan korkeammalle petäjään.

Sen vain tiedän, että palomiehet — niin vakituiset kuin sivutoimisetkin — saavat aivan liian vähän koulutusta ja harjoitusta eläinten pelastamiseen liittyviin tehtäviin. Onneksi nykyään yleensä jokainen paloasema tietää jonkun kenelle soittaa kysyäkseen neuvoja. Samoin jotkut eläinlääkärit suhtautuvat varsin suopeasti pelastajilta tuleviin kysymyksiin ja tulevat tarpeen vaatiessa vaikka avuksikin. Nuo edellisen linkin takaa löytyvät stripin tapahtumat (alkavat tästä) perustuvat muuten varsin läheisesti tositapahtumiin, olimme Annan kanssa molemmat paikalla mullia jahtaamassa.

Paikallisen palotarkastajamme innokkuus lintuharrastajana ja niiden pelastaminen sekä hoitaminen kuntoon on antannut minulle useita mahdollisuuksia hyvien lintukuvien ottamiseen erilaisista petolinnuista. Alla onkin Karjalaisen jutun paperiversiossa ollut ottamani kuva:

Helsingin Sanomat uutisoi valtiontilintarkastajien ehdottamista palovaroitinratsioista. Ehdotus perustuu siihen, että vaikka palovaroittimet ovat olleet pakollisia jo viisi vuotta, palokuolemien määrä Suomessa on edelleen järkyttävän suuri.

Onneksi ehdotuksessa todetaan, että ensin pitäisi oikeasti selvittää onko palovaroittimilla minkälainen merkitys palokuolemien ehkäisyssä. Ongelmana palovaroittimien kanssa on se, että suurin osa ei muista tarkistaa niiden toimivuutta kuukausittain tai edes vuosittain (esimerkiksi 11.2. 112-päivänä).

Pelastustoimen sisällä palovaroittimen hyötyä palokuolemien ehkäisyssä pidetään, ainakin kahvipöytäkeskustelujen valossa, varsin kyseenalaisena. Varmasti palovaroitin on monessa tapauksessa herättänyt asukkaat ja ehkä jopa pelastanut heidät, mutta suurin osa palokuolemista kohdistuu kuitenkin ryhmään keski-ikäiset, syrjäytyneet mieshenkilöt. Yleensä syrjäytymisen mukana tulee runsas alkoholin käyttö sekä tupakointi. Näettehän varmaan mitä tällä yritän sanoa. Tosiasia on kuitenkin siinä, että suurin osa palokuolemista johtuu syystä tai toisesta heikentyynestä toimintakunnosta jolloin edes palovaroitin ei todennäköisesti pelastaisi. Tilastoja vääristävät myös polttamalla tehdyt itsemurhat – etenkin silloin kun samalla poltetaan muu perhe – sekä muut tuhopoltot.

Tämä on toisaalta ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä työssäni pelastuslaitoksella aina valistustilaisuuksissa toitotan: muistakaa tarkistaa palovaroittimienne toimintakunto ja hankkikkaa niitä mahdollisimman moneen paikkaan. Puulämmitteisissä taloissa suosittelen myös häkävaroittimen käyttöä.

Toinen seikka mikä minua uutisessa ihmetyttää on, mistä nämä palovaroitinratsioiden suorittajat aiotaan löytää. Pelastustoimi kärsii jatkuvasta resurssipulasta eikä tehtävien lisääminen päivätyötä tekevälle päällystölle luonnistu mitenkään. Ainoa hieman joutilaampi ja iltaisin töissä oleva ryhmä on työvuorossa oleva miehistö, joka tuskin kokee palovaroitinratsiat mitenkään mielekkääksi toiminnaksi. Pelastustoimi on kuitenkin aina profiloitunut nimenomaan auttavana viranomaisena pyrkien tietoisesti välttämään minkäänlaista yhdistymistä rankaisuun. Edes lain sallimia pakotteita palotarkastejien korjausvaatimuksille ei yleensä käytetä.

Lyhyesti sanottuna: kyttääminen ei kuulu pelastustoimen toimenkuvaan. Toivottavasti sitä ei sinne myöskään lisätä.

Kun nyt tällä kirjoituksella vihdoinkin avauduin pelastustoimesta näin julkisesti, saatan sitä tehdä jatkossa useamminkin. Bloggaavia palomiehiä kun maassamme tuntuu olevan varsin harvassa. Niin, tai siis minähän olen suunnittelija, joka on vain töissä pelastuslaitoksella ja osallistuu myös pelastustoimen tehtäviin. Pelastajan koulutusta minulla ei ole vaan sivutoimisen henkilöstön koulutus.

Yllä oleva kuva on otettu parin viikon takaisesta talonpoltto-harjoituksestamme, jossa sammuttamisen lisäksi pääsin leikkimään kameralla varsin lämpimissä olosuhteissa.