Satunnaisia leiskahduksia

Törmäsin muutamaan vanhaan tietosanakirjoissa käytettyyn koirakuvaan (via). Kuvat ovat vuosina 1909 ja 1923 julkaistuissa kirjoissa ja kuvaavat vain yleisesti noutajaa.

Kyllä noista flätin tunnistaa varsin hyvin vaikka pää ei olekaan aivan yhtä linjakas kuin nykyään. 1900-luvun alun kuvissa noutajien (flättien) päissä on varsin suurta vaihtelua nykyisin hyvänä pidettävästä kultaisen päästä linjakkaaseen nykyflätin päähän. Vaihtelu on aikoinaan ollut varsin suurta, mutta yhteisenä piirteenä toiveille on ollut kuonon ylälinjan ja kallon yhdensuuntaisuus. Noutajan pään määrittelystä vähän lisää joskus myöhemmin kun ehdin kirjoittaa aiheesta kotona.

Tarkemmin kun noita kuvia nyt katsoin, niin ainakin minusta kuvat näyttävät esittävän samaa koiraa. Jälkimmäisessä julkaisussa (tai skannauksessa) kuvan kontrastia on vain kasvatettu varsin paljon.

Törmäsin jonkin seuraamani blogin kautta GunDogDoc.com:iin, jossa metsästävä eläinlääkäri kirjoittelee eri aiheista. Päädyin sinne nimenomaan lukemaan kirjoitusta koirien lämpöhalvauksesta ja sokeriarvojen putoamisesta rasituksessa. Suosittelen ehdottomasti lukemaan jos vain kielitaito riittää.

Meillähän Flippe sai lämpöhalvauksen nelisen vuotta sitten (eli ennen Jalon tuloa laumaamme). Olimme lähteneet kesäiltana rullaluistelemaan siinä vaiheessa kun lämpötila oli laskenut jonnekin 15 asteen tuntumaan. Kuuden kilometrin lenkin jälkeen takana tuleva Anna huomasi Flipen liikkeiden muuttuvan ja pysähtyessämme huomasimme lasittuneen katseen, horjuvan olemuksen. Koira vaikutti muutenkin poissaolevalta.

Mustan ja karvaisen koiran omistajina olimme tietoisia lämpöhalvauksen riskeistä ja epäily kohdistui nimenomaan siihen. Kävimme lähitalon sadevesitynnyristä vettä, mutta jäähdyttäminen ei auttanut eikä F suostunut juomaan. Pikainen luistelu kotiin Annan jäädessä Flipen kanssa odottamaan ja kyyti lähimpään lampeen auttoi. Hetken lammessa jäähdyteltyään Flippe alkoi juomaan…

Kotona läähättäminen jatkui (luonnollisesti Flippe oli läähättänyt koko ajan) vielä jokusen tovin ja jonkin aikaa kotona oltuamme saimme lattialle pienimuotoisen tulvan kun vesimäärä tulikin ylös. Onneksi kaikesta selvittiin säikähdyksellä emmekä tarvinneet eläinlääkärin apua tässä tilanteessa. Valitettavasti vakavammat oireet eivät olleet kovinkaan kaukana. Referoin alla yllä linkittämääni tekstiä niille lukijoille, joita ei englanniksi lukeminen oikein kiinnosta.

Lämpöhalvauksen merkkejä koirassa ovat voimakas läähättäminen ja/tai voimakas hyperventilointi, eli koira pyrkii liikuttamaan mahdollisimman suurta ilmamäärää jäähdyttäkseen itseään. Usein koira myös kuolaa huomattavasti tavallista enemmän. Lämpöhalvauksen edetessä koira muuttuu poissaolevaksi ja katse lasittuu (lasittuneen katseen kyllä tunnistaa sen kerran nähtyään). Samalla esiintyy lihasheikkoutta ja koordinaatiokyky heikkenee. Joillakin koirilla esiintyy myös ripulia ja oksentelua. Äärimmäisissä tapauksissa koiran elintoiminnot heikkenevät ja edessä on tajuttomuus.

Ensiapuna lämpöhalvaukseen suositellaan koiran jäähdyttämistä vedellä tai viemistä veteen. Jos vettä ei ole saatavilla voidaan esimerkiksi jääpaloja (tai muuta kylmää) laittaa mahan karvattomia osia vasten, nivusiin tai kainaloihin, joissa on isoja verisuonia. Vedessä olevaa koiraa ei saa jättää yksin, sillä koiran lämpötilan nousu ei lopu heti ja tajuttomuutta tai lihasheikkoutta voi vielä esiintyä jolloin hukkumisvaara on ilmeinen.

Jäähdyttäessä pitää myös huolehtia siitä, että koiraa ei jäähdytetä liikaa. Lämpöhalvaus aiheuttaa nimittäin sen, että koiran oma termostaatti sekoaa, jolloin se ei myöskään osaa reagoida liialliseen jäähtymiseen.

Riski lämpöhalvaukseen on olemassa kaikilla koirilla, mutta erityisesti metsästyskoirilla, joilla ei peruskunnosta huolehdita riski on ilmeinen. Mitä paremmassa kunnossa koira on, sen paremmin se pystyy työskentelemään.

Alhainen verensokeri voi edesauttaa lämpöhalvausta (tai aiheuttaa sokkia, tajuttomuutta ja kuolemaa). Oireet ovat alhaisen verensokerin tapauksessa samankailtaisia kuin ihmisilläkin ja sisältävät mm. heikentynyttä koordinaatiokykyä, poissaolevuutta, kouristelua ja tajuttomuutta. Koirien tapauksessa puhutaan usein metsästyskoiran alhaisesta verensokerista.

Tässä tapauksessa hoito on varsin yksinkertainen: koiralle on saatava lisää (oikeaa) sokeria verenkiertoon. Yllä mainitsemani artikkeli suosittelee sokeriliuoksen ruiskuttamista hitaasti koiralle suuhun. Toinen vaihtoehto on hieroa hunajaa tai siirappia koiran ikeniin, josta sokeri pääsee liukenemaan elimistöön.

Aikoinaan on (ihmisten) ensihoidossa käytetty lievemmissä tapauksissa hunajan hieromista potilaan poskiin (huoltoasemilta saatavat pienet hunajapussit ovat näppäriä ;). Tajuttomalle ihmispotilaalle ei ainakaan saa laittaa mitään suuhun. Koirankin tapauksessa kannattaa olla erittäin varovainen, sillä riskinä on aina, että nestettä menee hengityksen mukana keuhkoihin.

Smartdogs’ weblogin tuore merkintä koiraharrastajien käytöstavoista amerikkalaisessa hotellissa agilitykisojen yhteydessä toi hyvin esiin sen, miten koiraharrastajat vaikeuttavat omaa elämäänsä.

Onhan Suomessakin jo huomattu se, että näyttelypaikkoja on vaikeampi saada kun trimmattuja koirankarvoja on näyttelyn jälkeen paikka täynnä. Sentään vielä kovinkaan moni hotelli ei kiellä koirien tuomista ja lisämaksut koirista ovat vielä varsin kohtuullisia (tosin protestoin koiramäärään sidottua lisämaksua). Enkä muista kertaakaan näyttelyreissun hotellimajoituksen yhteydessä nähneeni koiria ravintolassa aamiaisen aikaan tms.

Toki ainahan vahinkoja voi sattua ja koirat voivat päästä seikkailemaan majoitustiloissa, mutta tarkoituksellista huolimattomuutta tai huomaamattomuutta omistajilta on vaikea sietää. Olen ainakin itse kuullut tarinoita ruotsinlaivan aamiasbuffetissa vierailleista sakemanneista ja hotellin hississä itsenäisesti matkustaneesta flätistä. Ja ovathan meidänkin pojat seikkailleet omin päin hotellissa.

Mitä aktiivisemmin koiratouhuja harrastaa, sitä enemmän Suomessakin pitää matkustaa kokeisiin, koulutuksiin tai näyttelyihin. Oikeasti koiraystävällisiä paikkoja on kuitenkin niin harvassa, ettei meillä ole varaa vähentää niitä. Joten käyttäydytäänpä ihmisiksi koirien kanssa reissatessa.

Aina välillä sitä ihmettelee, mitä ihmisten päässä oikein liikkuu. Viime viikolla Joensuun paloaseman yksikkö sai käydä toteamassa, että Joensuun kanavassa ui sorsapoikue.

Samaan aikaan Helsingissäkin on todettu, että ihmisten avuttomuus on nelinkertaistanut pelastuslaitoksen eläinhälytykset. Onhan se mukava, että ihmiset huolehtivat eläimistä, mutta maalaisjärkeäkin voi käyttää.

Sinänsä on huvittavaa, että Liperissä eläinhälytysten määrä on todennäköisesti muita vastaanvankokoisia kuntia suurempi. Suurimpana syynä tähän on palotarkastajamme joka tunnetaan kunnassa ja lähikunnissakin aktiivisena lintuharrastajana. Pöllöjä, haukkoja, joutsenia ja muita käydään tämän tästä bongailemassa.

Kanavassa lilluviin sorsiin liittyen, lapsena asuin Saimaan kanavan lähistöllä ja kanavan ympäristö sulkuineen oli luonnollisesti yhtenä leikkipaikkana. Muistan nähneeni suluissa lukuisia lintuja. Ainoastaan silloin niille jotain tehtiin, kun ne olivat jäämässä aukeavan sulkuportin ja sulun seinän väliin. Muuten niiden annettiin tulla ja mennä mielensä mukaan.

Törmäsin tuossa jokunen päivä sitten Kyle Cassidyn valokuvausprojektiin Armed America, jossa hän oli kuvannut tavallisia aseenomistajia eri puolilta Yhdysvaltoja kotonaan aseidensa kanssa. Usein kuvassa on koko perhe lemmikkeineen päivineen. GunPundit.com:in haastattelu antaa varsin mukavan kuvauksen projektista.

Projekti on julkaistu kirjana ja siitä näkemäni kuvat ovat varsin mielenkiintoisia. Vaikka olen Jenkeissä käydessäni saanut kokemusta siitä, että siellä suuri osa aseista on kaikkea muuta kuin metsästysaseita, olin silti hämmentynyt. Kun projektisivulta lukee ihmisten syitä aseen omistamiselle, harvalla syynä on metsästys. Tai edes ampumaharrastus tai aseiden keräily. Tiedän, että itsensä puolustaminen omistamalla ja kantamalla asetta on periamerikkalainen oikeus. Mutta silti en voi käsittää monen itseään aseilla puolustavan ajatuskulun logiikkaa.

Tosin minulla ehkä ajatuksiani värittää eniten suomalainen lainsäädäntö aiheesta sekä kokemuksen kesästä mummolassa 12-vuotiaana. Mummolan kylän jonkin kesäjuhlan aikana oli nimittäin itseni ikäinen poika ampunut kaveriaan päähän (kaveri ei kuollut, mutta leukaluu ja useita hampaita rytäkässä meni) riidan päätteeksi. Ase oli löytynyt kätevästi isän yöpöydän laatikosta. Oma setäni piti aikoinaan revolveriaan tyynynsä alla nukkuessaan, muuten se oli säilössä yöpöydän laatikossa - luonnollisesti ladattuna.

Itse projekti tai kuvaaja eivät ota kantaa aseiden omistamisen tai aseenkantolupien saamisen rajoittamisen tai vapauttamisen puolesta tai vastaan. Mikä on vain hyvä. Jenkeissä aseiden kantoon liittyvät kysymykset tuntuvat välillä olevan elämään suurempia. Mutta etenkin liberaaleille kaupunkilaisille (jotka stereotyyppisesti useinmiten ovat valmiita rajoittamaan aseenkantoa Jenkeissä) on varmasti ollut hyvä nähdä miten erilaiset kansanryhmät omistavat aseita. Muutamassa projektiin liittyvässä blogimerkinnässä törmäsin kommentteihin, joissa ihmeteltiin miten ‘tavallisetkin ihmiset’ omistavat aseita.

Kuvaajan uusi projekti liittyy sotilaiden tatuointeihin. Sinänsä huvittavaa, että törmäsin kuvaajaan juuri sen jälkeen kun olin edellisenä päivänä lukenut tatuoijan kommentteja ja sotilaiden kommentteja tatuoinneista (via MeFi).

Miltä kuulostaisi oman musiikkimaun mukainen musiikki-TV? Tim Bormans on yhdistänyt YouTuben ja Last.fm:n. Vaatii tosin Last.fm-tunnuksen, mutta myös minun tunnuksellani voi asiaa testata.

Kuvasaldoa HS:n toimittajan ja kuvaajan viikon matkasta Suomen jokaiselle lentokentälle. Kyllä Suomi osaa olla kaunis, autio ja karu.

Yksi suurimmista ongelmista, jota aloitteleva valokuvaaja kohtaa on keinotekoisen valon hyödyntäminen kuvissaan. Tässä tapauksessa en keinotekoisella valolla tarkoita kattovaloja, lukulamppuja, katuvaloja tms. vaan nimenomaan kuvaa varten viritettyjä valoja, olivat ne sitten studiovaloja tai pikkusalamia.

Vallitsevassa valossa kuvaaminen on välillä valon puuttuessa haastavaa, mutta kuvaajan visualisoinnin kannalta varsin helppoa. On helppo hahmottaa asioita, jotka näkee suoraan edessään. Strobist on erinomaisilla oppaillaan kyllä selostanut hyvin miten lisättyä valoa voidaan hallita ja käyttää, mutta silmää se ei vielä kehitä.

Tänään David Tejada näytti miten tehdään varsin vahvassa valossa olevasta makuuhuoneestaan erittäin tunnelmallisesti valaistun. Erinomaisen hyvän esimerkistä tekee se, kun hän näyttää vaihe vaiheelta miten kunkin valonlähteen lisääminen vaikuttaa kuvaan.

Loppupelissä keinotekoisen valon hahmottamiseenkaan ei taida oikopolkuja olla. Pitäisi vain jaksaa viritellä niitä yhä uudestaan ja uudestaan erilaisina yhdistelminä ja katsoa mitä saa aikaan. Ehkä sitä jossain välissä itsekin pääsisi eroon laiskuudestaan…

Sopivasti kävi niin, että viikonloppuna juttelin kaverin kanssa, joka on aktiivinen pelastuskoiraharrastaja. Hän vain valitteli sitä, että into harrastamiseen hiipuu kun pelastuskoiria ei enää hälytetä samalla tavalla etsintöihin. Kun hälytykset tulevat, ne tulevat pitkällä viiveellä ja tehtävätkin tuppaavat olemaan hyvän mielen hommia oikean etsinnän sijaan.

Muuta kautta sitten törmäsin amerikkalaiseen rikospaikkatutkimuksen tieteelliseen julkaisuun, jossa todettiin koirien olevan eksyneen paras ystävä (juttu PDF:nä). Siinä todetaan, että koirilla saavutetaan parhaat tulokset etsinnöissä, mutta valitettavan usein koirat hälytetään paikalle liian myöhään. Samaa kuulin juuri viikonloppuna kentältä täällä.

Etsintää Suomessa johtaa aina poliisi, joka voi käyttää muita viranomaisia tai vapaaehtoisia apunaan. Usein pelastustoimi on, etenkin etsinnän alkuvaiheessa, aktiivisesti mukana etsinnässä. Etsinnän pitkittyessä pelastustoimen osallistuminen kuitenkin vähenee. Vastaavasti vapaaehtoisia tai muita viranomaistahoja poliisi ei saa liikkeelle yhtä nopeasti kuin pelastustoimea. Ottaen huomioon, että syrjäseuduilla poliisin resurssit ovat rajalliset, voi monesti käydä niin, että käytännön etsinnän alkuvaiheessa suorittaa pelastustoimi (näin on ainakin meillä käynyt useampaan otteeseen).

Poliisilla ei enää ole suoraa reittiä pelastuskoirien hälyttämiseen paikalle. Käytännössä hälytys tapahtuu hälyttämällä paikalle avuksi Vapepa, joka sitten hälyttää hälytysryhmään kuuluvat pelastuskoirat ennemmin tai myöhemmin paikalle. Ainakin omasta näkökulmastani katsottuna, vapaaehtoisten saaminen paikalle kestää luvattoman pitkään, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Huhut ovat vain antaneet ymmärtää, että pelastuskoiria ei useinkaan Vapepan alkuvaiheen mobilisoinnissa oteta mukaan.

Koska kuitenkin koulutettu koira (tai oikeastaan koulutettu koiraohjaaja koiransa kanssa ;) on huomattavasti ihmisjoukkoa tehokkaampi etsimään kadonnutta, kannattaisiko miettiä jotain toisenlaista järjestelmää? Miksei pelastuskoirajärjestöjen kanssa voitaisi tehdä sopimuksia, joissa sovitaan hälytyskäytännöistä, korvauksista, vasteajoista jne? Ainakin pelastustoimen puolella vastaanvanlaisia sopimuksia on onnistuttu tekemään vapaaehtoisjärjestöjen (VPK:t) kanssa niin, että monessa paikassa vapaaehtoiset korvaavat ammattilaiset ja toimivat silti erittäin nopeilla vasteajoilla.

Pelastustoimen johtamisessa puhutaan siitä, että ensimmäisten minuuttien aikana paikalla olevan johtajan tekemät ratkaisut vaikuttavat pitkälti lopputulokseen. Uskaltaisin väittää saman pätevän myös etsintöihin, etenkin Suomen talvessa. Miksei etsinnän johtajalle sitten anneta työkaluja parhaiden mahdollisten resurssien saamiseksi töihin?

Iowan tulvat ovat saaneet Suomessakin oman huomionsa uutisoinnissa, mutta harvoin tuollaisesta tapahtumasta saa meillä näkyvän uutisoinnin kautta kunnollista kuvaa. Osana erilaisten valokuvablogien jne. metsästystä olen törmännyt Boston Globen The Big Picture -blogiin, jossa julkaistaan ajankohtaisista tapahtumista vähän laajemmin kuvia ja niihin liittyviä kuvatekstejä.

Nyt näytillä olevat kuvat Iowan tulvista antavat kyllä jo jonkinlaista mittakaavaa tapahtuneelle. Näin suomalaisesta tuntuu varsin oudolta nähdä kuva rautatiesillasta, jota vasten lepää kymmeniä paikalle kelluneita taloja.

Kun noita kuvia katsoin, muistin oman matkani autolla St. Louisista keskiseen Illinois’hin (matkalla ylitetään Mississippi-joki) vuonna 1993. Samana vuonna oli Mississippi jälleen tulvinut erittäin voimakkaasti (Wikipedia). Itselläni matka ajoittui elokuun lopulle kun pahimmat tulvat olivat asettuneet, mutta silti niistä näkyi merkkejä.

Edelleen maanteiden varsilla näkyi kilomtreittäin veden alla olevia peltoja, paikoiltaan siirtyneitä rakennuksia ja autoja sekä kaatuneita puita ja muuta roskaa. Muutamat joen ylittäneet sillatkin oli vast’ikään avattu maantieliikenteelle (=lentosuunnitelmia ei tarvinnut muuttaa ;). Suomen kevättulvat ovat tällaisten tulvien rinnalla pieniä.

Mutta valokuvauksen tai oikeastaan valokuvajournalismin kannalta tällaiset tapahtumat ovat erittäin vaikeita. Kuten kuka tahansa luontoa kuvannut tietää, monesti on hyvin vaikeaa saadaa kuviin näkymään tapahtumien todellista mittakaavaa. Samalla kuitenkin tuhojen laajuuden korostaminen peittää helposti alleen yksilöiden kärsimyksen ja pienet tarinat.

Kokonaiskuvan muodostaminen ja samalla pienten, tuhoja havainnollistavien tarinoiden kertominen ovat molemmat yhtälailla tärkeitä osia tällaisten tapahtumien raportointia. Eilen samaisessa blogissa oli sitten hieman kuivempaa kuva-aineistoa: Kalifornian maastopalot. Pieni palomies toivoo kovasti, että kumpiakaan tule tuossa laajuudessa meidän nurkille.